torstai 5. lokakuuta 2017

Omena



Omena on maassa, omenapuun alla, kuten luonnonlaki määrää. Jo Newton aikanaan havaitsi tämän lain karvaasti, omenan kautta. Newton ei ole käynyt omenapuuni alla pistämässä päätään väliin, vaan omena on siinä missä sen kuuluukin olla, maassa suoraan puun alla. Siihen se mätänee. Hätkähdän. Mätäneminen tarkoittaa hiilidioksidia. Hiilidioksidi on paha asia. Mutta ei hätää. Omenasta tulee luonnonhiilidioksidia. Se on vaaratonta luonnolle. 

Otan omenan käteeni. Tapahtuu muodonmuutos. Omena ei enää ole osa luontoa. Se on elintarvike. Paluuta ei ole. Mitä teen nyt? Jos syön omenan, kaikki on hyvin, koska minä en ole lehmä. Jos olisin lehmä, omena muuttuisi yhdessä tai useammassa mahoistani metaaniksi. Lehmä pieree metaanin taivaalle ja otsonikerros tuhoutuu. Mutta minä en ole lehmä. Minä syön omenan, en lehmää. Lehmä saa syödä tällä kertaa ruohoa. Koetan olla ajattelematta lehmää sen enempää. 

Yritän syödä omenan, mutta se on karvas. Heitänkö sen pois? Biojätteeseen. Siinä on ongelma. Biojätteen määrää verrataan ostettujen elintarvikkeiden määrään. Jos heitän omenan biojätteeseen, se lisää biojätteen määrää, mutta ei lisää ostetun ruuan määrää. Tilastot vääristyvät. 

Entä jos syön omenan, vaikka se on karvas? Oksennus. Parketti on pilalla. Puunjalostusteollisuus saa vauhtia. Toisaalta silloin metsää hakataan yli kestävän määrän ja biodiversiteetti vähenee. Lompakko laihtuu. Siinä ei ole ollut havaittavissa ennenkään keskivartalolihavuutta, mutta uuden parketin jälkeen se näyttäisi anorektiselta. 

Jätän karvaan omenan syömättä. Jospa veisin sen takaisin omenapuun juurelle? Heittäisin biojätteeksi muuttamani elintarvikkeen luontoon! Mitä EU siitä sanoo? Rotta tai myyrä saattaa syödä omenan. Rotat tai myyrät lisääntyvät. Aleksis kiven patsas uppoaa maan sisään. Ehkä rotta tai myyrä ei syö omenaa. Se mätänee puun juurelle. Mätänevä elintarvike tahi biojäte tuottaa huonoa hiilidioksidia. Ilmasto lämpenee. 

Ajatus puun alle mätänevästä omenasta, ilmaston lämpenemisestä ja merenpinnan noususta ei anna yöunta. Omatunto on rauhoitettava. Muiden hyvät työt voivat korvata minun pahat työni. Päätän ostaa päästöoikeuksia jostain maasta, jossa haudataan omenoita vanhoihin suolakaivoksiin ikuisiksi ajoiksi pois hiilidioksidin kierrosta. Vastoinkäyminen. Suolakaivoksiin haudataan vain ydinjätettä. 

Mitä, jos estän omenan tuottamasta hiilidioksidia? Pakastan sen. Mutta siihenhän kuluu sähköä. Ei hyvä. Pakastinta varten on poltettava hiiltä tai rakennettava lisää ydinvoimaloita. Minun on löydettävä ilmainen pakkanen. Walt Disney on pakastettu. Menen hänen haudalleen, anteeksi arkulleen, josta hän on ylösnouseva sinä päivänä, jona teknologia on tarpeeksi kehittynyt. 

Onnistun pääsemään Cryonics Centerin vieraaksi. Kysyn oppaalta Disneyn arkkua. ”Tässä se on”, opas näyttää yhtä sinistä teräslieriötä, johon menee putkia suuresta kylmäkoneesta. Kysyn mahdollisuutta muistolahjan jättämiseen. ”Ei”, sanoo opas. ”Ei mahdu. Siellä on jo toistasataa pehmonallea, muutama täytekakku, shampanjapulloja ja kaikkea muuta”. 

Päätän kuivattaa omenan ja laittaa sen paikkaan, jossa se säilyy kuivana maailman loppuun. Parhaiten loppuun säilyväksi on tarkoitettu muumiot. Egyptiläiset ovat muumioiden aatelia. Voisin mennä museoon Lontooseen mutta mieluummin matkustan Kairoon, jossa ilmanala on kuivempi. Aion livauttaa omenan muumion sarkofagiin. Siellä se säilytettäisiin, koska sitä luultaisiin faaraon mukaan laitetuksi ruuaksi. ”Älä yritäkään”, sanoo vartija. ”Minä arvaan kyllä sinun omenatemppusi. Niitä on täällä jo monta korillista, eikä niistä pääse eroon, kun en eivät mene täällä miksikään.” vartijan terävä katse seuraa selkääni ulos asti. 

Laitan omenan kuivumaan kaapin päälle. Mutta pahus, siellä siitä haihtuu hiilidioksidia. Valtameret lämpenevät. Jää sulaa. Pohjoisnavalle muodostuu jätepyörre. Pari yötä valvottuani keksin ratkaisun. Panen kynttilän palamaan kuivuvan omenan viereen. Liekki polttaa hiilidioksidin ja kaikki on hyvin. 

Muuten hyvin, mutta minulla ei ole omenaa. Jospa haen kaupasta omenan, taatusti makean, ja syön sen. Kaupankäynti kasvaa, kansantuote nousee ja suhteellinen ruokahävikki pienenee. Mutta pahus. Makea omena on ulkomainen. Viennin ja tuonnin tasapaino järkkyy, siitä seuraa työttömyys ja elintason vajoaminen. Sen jälkeen minulla ei ole enää varaa omenoihin.

En osta omenaa. Menen puun juurelle ja otan uuden omenan. Jos se on makea, syön sen. Jos se on karvas, painan sen sisään pari palaa kotimaista palasokeria ja paistan sitä nuotiolla kunnes sokeri on sulanut. Syön kypsytetyn ja makeutetun omenan. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pienhiukkasia lukuunottamatta.