lauantai 4. heinäkuuta 2020

Laatunovelleja

Kuva: Kirjasampo
Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, WSOY 1998.

Esipuhe kertoo kokoelman sisältävän lyhyiden novellien klassikkoja. Myös se sanoo kirjan pohjautuvan 40 vuotta vanhempaan "Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja" -teokseen. Tuon vanhemman kirjan kerrotaan olleen kouluissa suosittu. Ja eikö! Uusikin viritelmä tuoksahtaa muinaisten kouluvuosien oheislukemistolta.

Kokoelman novellit ovat suurelta osalta tunnetuilta tekijöiltä, mikä on tietysti hyvä koulun yleissivistystehtävän kannalta. Ne ovat myös opettavaisia ja dramaattisia, melkein kaikki. Yhdessätoista novellissa kuolee keskeinen henkilö tai eläin, kymmenessä ei. Joistakin kirjan novelleista on aika jättänyt; ne tuntuvat lähinnä tyhmiltä. Maupassant, Tsehov ja Kafka ovat saaneet kaksikin novellia suppeaan 
kokoelmaan. Tekijöiden kaarti on rajattu maantieteellisesti tarkasti. Pohjoismaat, Ranska,  Italia, Venäjä ja USA. Miksi näin?

Jos on jäänyt vaikka Teuvo Pakkalan "Ihme ja kumma" koulussa lukematta, niin Laatunovellit tarjoaa tilaisuuden paikkaamiseen.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879, Gutenberg-kokoelma

Sevillan parturi tunnetaan paremmin Rossinin Beaumarchaisin näytelmän pohjalta tekemästä oopperasta. Klassisen oopperan tekstit ovat usein naiveja, joten sellaisen ottaa oletuksena ja keskittyy laulun kuunteluun. Siispä suosittelen Rossinin oopperaa alla olevasta tekstistä huolimatta.

Beaumarchaisin näytelmä on - tai ainakin yrittää olla - nimensä mukaisesti komedia. Aika on ajanut sen huumorielementtien yli pahemman kerran. Huvittavaa on lähinnä surkuhupaisa tapa, jolla komediallisuutta yritetään luoda.

Gutenbergistä se löytyy, jos haluaa tällä rohkaisulla kirjan lukea. Näkemystäni saa kommentoida vapaasti.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Jack London: Klondyken kuningas

Jack London: Burning Daylight, 1910, Gutenberg-kokoelma. Suomennos nimellä Klondyken kuningas ilmestyi 1919.

Burning Daylight oli aikanaan myyntimenestys ja siitä tuli Londonin eniten myyty teos. Kirja muodostuu kolmesta osasta. 

Ensimmäisessä osassa päähenkilö Burnign Daylight (Päivänpaiste) seikkailee Alaskan kultakentillä, kapakoissa, kullanhuuhdontapaikoilla ja raskailla matkoilla uupumuksen ja nälän armoilla. Daylight on kaikessa ylivoimainen muihin kullanhuuhtojiin verrattuna, voimakkain, nopein ja älykkäin. Hän kokee seikkailuja erämaissa, postinkuljetuksessa ja uhkapelissä. Teksti on vahvaa Londonia. Erämaata kuvataan kiinnostavasti, henkilöt ovat persoonallisia, Daylightin matkat mielenkiintoisia. Tapansa mukaan London pistää överiksi sekä päähenkilön ominaisuudet että hänen kokemansa vaikeudet. Koottuaan miljoonaomaisuuden Daylight lähtee San Franciskoon sikäläisille pelikentille.

Toisessa osassa Daylight tekee bisnestä keinottelemalla ja toisten firmoja tuhoamalla. Kerronta on edelleen vahvaa, mutta kirjailija ei ole yhtä hyvin kotonaan tässä ympäristössä. Kas, Daylight ihastuu sihteeriinsä, tarkasti ottaen pikakirjoittajaansa. Nainen on tietenkin varustettu kaikilla ominaisuuksilla, joita kirjailija pitää naisesssa hyvinä. Daylight tavoittee sihteeriä, mutta tämä pistää kampoihin, halveksii hänen tapaansa tehdä bisnestä. Daylight ryhtyy kiinteistökehittäjäksi. Se ei riitä. Nainen näkee hänessä rapistuvan viskisiepon, jota kiinnostaa lopulta vain hänen bisneksensä. Daylight antaa firmansa mennä konkurssiin ja saa naisen omakseen.

Kolmannessa osassa Daylight nai nainen elävät onnellisina yksinkertaista elämää farmilla. Kirjan lopun lähellä Daylight löytää farmiltaan vahvan kultasuonen. Kuinkas sitten kävikään?

Burning Daylight on oman aikansa tuotos vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos sattuu pitämään Londonin Susikoirasta (White Fang), pitää myös tästä teoksesta.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Natalie Jenner: The Jane Austen Society, St. Martin's, 2020

Natalie Jenner: The Jane Austen Society

Ajattelin että nyt on juuri aika lukea amerikkalaista pintahöttöä. Goodreads suositteli tätä muutaman muun joukossa. Samalla tuli tilaisuus tutustua yhteen Austenilla ratsastavista sadoista kirjoista. Ostin Amazonista e-kirjana. Ei täytä hyllyjä, eikä tarvitse mennä Postin tungokseen jonottamaan.

Jennerin teoksessa on se etu moniin muihin Austenin inspiroimiin verrattuna, että siinä ei esiinny Austen itse eivätkä hänen romaanihenkilönsä. Kytkentänä Austeniin on hänen pitkäaikainen kotipaikkansa Chawton, hänen veljensä kartano ja päähenkilöiden innostus Austenin kirjoista.

Jennerin teos ei ole turhaan suosiolistojen huipulla. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa, varsinkin helposti ymmärrettävää. Teoksen henkilöt ovat Chawtonin asukkaita ja amerikkalainen filmitähti ja hänen raharikas miesystävänsä. He perustavat yhdistyksen Austenin asunnon (Chawton cottage) ja kartanon kirjaston pelastamiseksi. Tämä puuha etenee hiljalleen ilman merkittäviä käänteitä. Fokus on enemmänkin henkilöissä, heidän ajatuksissaan ja tekemisissään. 

Yllättävyys ja arvoituksellisuus ovat tipotiessään. Jokaisen henkilön ajatukset, persoonallisuus ja historia selitetään tarkasti, yleensä juuri ennen kuin hän tekee jotain merkityksellistä ta merkityksetöntä. Parinmuodostus on keskiössä kuten aikanaan Austenilla itsellään. Jennerillä lopputulos on aikaisin arvattavissa. Viidestä mahdollisesta pariutumisesta arvasin oikein neljä jo alkuvaiheissa. Filmitähden viimeisillä sivuilla mainittu uusi fiancé tuli yllätyksenä.

Jennerin tapa kuvata henklöitään ei voi olla vahinko, senverran pitkä on kiitettyjen luettelo kirjan lopussa. Ja hyviähän ovat myös kohdeyleisön arvostelut. Minä en nyt vain kuulu kohdeyleisöön. Jennerin kirja oli kuin kaurapuuron syöntiä paljaaltaan ilman lisukkeita. Ei maistu juuri miltään, mutta ei voi jättää keskenkään, voihan olla sokeri pohjalla.




perjantai 29. toukokuuta 2020

Bernhard Schlink: Olga


Bernhard Schlink: Olga, Diogenes 2018

https://www.amazon.de/Olga-detebe-Bernhard-Schlink/dp/3257244991/ref=sr_1_1?__mk_de_DE=%C3%85M%C3%85%C5%BD%C3%95%C3%91&dchild=1&keywords=Bernhard+Schlink%3A+Olga&qid=1590738347&sr=8-1
Teksti sisältää juonipaljastuksia ja henkilökohtaisia, osin negatiivisia näkemyksiä.

Schlink sai runsaasti mainetta ja tunnettuutta kirjallaan Lukija (Der Vorleser, 1995)).  Teos onkin hyvä, yhtenäinen ja lukemaan houkutteleva. Sen kytkeytyminen sodanaikaisiin tapahtumiin lisännee joidenkin mielenkiintoa, mutta sodanjälkeiset tapahtumat riittävät sinällään mielenkiintoiseksi kertomukseksi. Ainoa heikkous on loppuratkaisu; kuinka kirjailija ei keksinyt parempaa?

Hiljattain julkaistiin Schlinkiltä uusi teos, Olga. Päähenkilö on nyt nainen. Teos kattaa hänen elämänsä alusta loppuun, osin kolmeen kertaan. Teksti on varmaa Schlinkiä, sujuvaa, etenevää ja helposti luettavaa. Selostava ote on Olgassa vielä vahvempi kuin Lukijassa. Tarina etenee tosiaan päähenkilön varhaisvuosista hänen ikivanhana tapahtuvaan kuolemaansa asti. Joissain vaiheissa on isoja aukkoja, tarkoituksella. Niitä paikataan kirjan myöhemmissä osissa.

Teos koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäisessä kaikkitietävä kertoja käy läpi Olgan elämänvaiheet. Pääpaino on ympäri maailmaa huitelevassa miesystävässä ja nuoruuden merkittävien ihmisten kylmässä suhtautumisessa.

Toinen osa kertoo Olgan elämästä tuttavaperheen pojan näkökulmasta.

Kolmas osa koostuu kirjeistä, jotka Olga on lähettänyt poste restante Huippuvuorille hävinneelle miesystävälle. Kirjeet paljastavat piiloon jääneitä asioita, kuten esikerkiksi päähenkilöiden yhteisen lapsen ja Olgan viime töikseen tekemän terroriteon.

Nerokas rakenne. Tai sitten ei. Lukija saattaa väsyä ja kyllästyä. Kun tarinaa on lukenut kolmesataa sivua tietystä vinkkelistä ja viimeisillä sivuilla kerrotaan salaisuuksia, innostuuko lukija? Kirjan mittaan mietin, onko Schlink tullut vanhaksi. Ihmettelin tuota, kun muistelin, että kirjailija on viisissäkymmenissä. Mutta ei, tarkistus paljasti, että hän on synytyt 1944.

Kirja on saanut hyvän vastaanoton. Epäilemättä myös myynti tulee olemaan vahvaa. Käännös on tehty tai tekeillä useille kielille.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Selma Lagerlöf: Kironalainen

Selma Lagerlöf: Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. WSOY, 1918.( Bannlyst, 1918)


Teksti sisältää juonipaljastuksen.

https://www.amazon.com/Bannlyst-Selma-Lagerl%C3%B6f/dp/0526053836
Amazonin kuva

Tänä merkillisenä aikana tulee mieleen lukea jotain helposti sulatettavaa ja tuttua. Mikäpä parempi idea kuin tarttua Selma Lagerlöfin kirjaan. 

Kironalainen on taattua Lagerlöfiä loppua lukuunottamatta. Asetelma on tuttu. On äkkipikainen ja tasapainoton pappi. On vaimo joka kärsii papin alistamana olostaan. On mies, joka rakastaa vaimoa ja kykenisi pitämään hänet onnellisena. Kirjallisuuden luokittelijoille tuttu tilanne: este rakkaudelle. Nainen on naimisissa, samoin mies. Miehen yllä on kirous, hän on osallistunut nälänhädässä kuolleen matkatoverinsa syöntiin, ihmissyöntiin. Sata vuotta sitten se oli ilmeisesti rikoksista kauhein, sellainen josta ei ole armahdusta.

No, tarina polveilee sinne tänne mutta lähestyy ratkaisua. Hyvän  miehen vaimo kuolee, papin vaimo karkaa kotoa. Hyvä mies saa naisen, pappi tyytyy kohtaloonsa. Aivan lopussa pappi pitää kymmenien sivujen pituisen paasauksen, jossa hän lähinnä ylistää hyvää miestä. Hän lukee haltuunsa saamansa kirjeen, jossa hyvän miehen entinen matkatoveri kertoo, että mies ei osallistunut ihmissyöntiin. Hän oli tajuton sairaudesta ja hänelle uskoteltiin, että hän oli osallistunut. Hyvä mies saa ONNESTA sairauskohtauksen ja kuolee vuoden kuluttua. Vaimo palaa papin luokse.

Kirja on tuttua ja hyvälaatuista Lagerlöfiä lopun paasauskohtausta lukuunottamatta, mikä tuntuu tässä ajassa pelkästään rasittavalta. Kirjoittamisen aikakauden moraaliin sopii, että papin vaimon ottanut mies saa rangaistuksen, kuolee, ja pappi saa omansa takaisin. Onnesta sairastuminen tuntuu silti hassulta.




lauantai 22. helmikuuta 2020

Taas uusi ahne käsi vanhuksen kkukkarolla


Hesarissa on juur juttu uudesta ahnehtijasta. Lehtijutussa kauniiksi naamioitua hädänalaisen rahojen pumppaamista.

Plus65 laskuttaa seniorien nauvonnasta 60 euroa tunnilta. Puhelinneuvonta maksaakin 105 €/h.

"Työntekijöinä" ovat toiset seniorit, "vapaaehtoiset", siis porukka, jonka omakin osaaminen on kirjavaa. No, kuudestakympistä on varmaan varaa maksaa työntekijälle kunnon palkka. Mutta ei, ahneen kukkarosta ei heru yhtään mitään. Työstä ei makseta työntekijälle mitään. Johan saadaan bisnes kannattamaan.

Ihmisiä joiden tietämys ja harkintakyky on vähäinen hyödynnetään säälittä. Sekä asiakkaina että työntekijöinä.

Vinkiksi tarpeessa oleville: Enter on järjestö, joka tekee samaa työtä. Enterin opastus senioreille ei maksa mitään.

Entersenior.fi

torstai 30. tammikuuta 2020

Auto kaivettiin maasta raakileena

Hesarin Helsinkiliite kertoo hämmästyttävän uutisen 30.1. Auto on kaivettu maasta raakileena.

Hyvä Helsingin sanomat, voisitteko selvittää, miksi auton ei annettu olla maassa niin kauan, että se olisi kypsynyt.



maanantai 20. tammikuuta 2020

Sinikka Vuola: Replika


Sinikka Vuola: Replika, Tammi 2016, 197 sivua.



Vuolan kirja on kaikkea sitä, mitä Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput -kirja lupaa ja paljon enemmänkin. Teksti tulee valtavana vyörynä ja hautaa yksinkertaisen lukijan alleen. Hän ei saa siitä tolkkua. Loppumattomat kuvailut, kielikuvat ja muuttuneet sanojen merkitykset hautaavat hänet alleen. Juoni katoaa ilmaisun alle, jos juonella onkaan merkitystä. Ensin luin hyvän matkaa alusta. Kun en saanut tolkkua, missä mennään, luin kirjan äiti-osiota. Voimat loppuivat, jäi kesken. Oma vika, ei kirjan.
Jotkut lukijat ovat saaneet tarinan kulkua esille. Tapio Salomaa osaa sanoa asian niin ytimekkäästi.
"Replika on hämmentävä sekoitus hyvin perinteisiä ja hyvin erikoisia aineksia. Se on satuja mukaileva kasvukertomus, jonka koristeellinen, surrealistinen, proosarunomainen kerronta tavoittelee lapsen kokemusmaailmaa. Ei kuitenkaan helposti sulatettavalla tavalla niin kuin saduissa tai lastenkirjallisuudessa vaan haastavalla, vieraannuttavallakin tyylillä, joka paljastaa kuilun lapsen ja aikuisen tajunnan välillä."
Kokonaisuudessaan Salomaan arviointi (https://kiiltomato.net/sinikka-vuola-replika/) on niin kattava ja tyhjentävä, että siihen ei ole mitään lisättävää.
Erikoisesta tyylistä ei arvostelussa ole sanaakaan. Aivan arkipäiväistä toimittajalle vai eikö ole keksinyt, mitä sanoisi.
Replikasta voi hurmaantua vallan kokonaankin. Kas näin
"Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa." http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2016/11/sinikka-vuola-replika.html



sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melender: Rautakausi, WSOY 2019

 En jaksanut kipittää kirjastoon. Uhrasin yhdeksän euroa ja ostin sähkökirjan Adlibriksestä.

Rautakaudessa romaanihenkilö Melender seikkailee: Autoruuhkassa, näkee hakkaajan, tapaa kaverin, jolla menee huonosti. Suurin osa melender-tekstistä on kustantajan juhlien kuvausta. Romaanihenkilöllä on laaja kontaktiverkko, kuten kirjoittajallakin. Melender ajautuu tuttavan ja tämän tuttavien kanssa Lohjalle kesämökkiin. Ampuuko hän jonkun vai ei, jää lukijan arvailtavaksi. Miksi tämä uuvuttavuus? Onko se kertomus vai alusta, jolle on istutettu dialogimuotoon puettuja ajatuksia ja mielipiteitä?

Toisena juonena on sekaan leikattu Onervan ja tämän miesystävän tarina. Se koostuu lähinnä keskinäisestä kinaamisesta ja suhdepohdiskelusta vasemmistolaisilla ajatuksilla ryyditettynä.

Juonet kohtaavat lopussa lyhyesti Onervan ja tämä miesystävän vieraillessa mielisairaalassa olevan Melendrin luona. Hohhoijaa!

Teksti on kirjoitettu yhteen pötköön, sekä kerronta että dialogi. Miksi? Mitä sillä saavutetaan? Syntyykö siitä uutta taidetta, kriitikon ylistystä tai lukijan hyminää? Tai tavoiteltua kiukkua ja halveksuntaa? Alkupuolella melender-tekstin sävy on parodioiva ja ivallinen. Loppu taas on tasaisempaa puurtamista. Vielä oli sivuja täytettäväksi, vielä oli lisättävä intertekstuaalisuuksia etsittäväksi.

'Kirjailija kuvaa kirjailijan elämää' on aika tavallinen teema. simerkiksi Salmenniemen Uraanilamppu irrottautuu realismista ja tekee absurdiudessaan paremman vaikutuksen.

Mitä tämän jälkeen? Rautakauden päähenkilö uhoaa kirjoittavansa tuhatsivuisen kirjan "700 veljestä" viidessä vuodessa. Aikooko tällaista myös oikea Melender?

Entä se loppu? Kirjassaan Maailmojen loput Melender ja Sinikka Vuola ylistävät avoimia ja poikkeuksellisia kirjojen lopetuksia. Rautakauden loppu on suljettu kahdella tasolla. Kertomus päättyy luonnolliseen loppukohtaan. Päähenkilö on jäänyt jumiin. Jumin paikka on suljettu osasto. Toinen juoni päättyy kipuilevan parin sovintoon. Hyvä suljettu tilanne lopettaa kertomus.

Teoksen voi kokea positiivisemminkin. Hesari näin:
Korsto, pornotähti ja Tommi Melender: Mieskirjailija ahdistuu tosimiehistä hauskassa ja älykkäässä romaanissa, joka ei päästä tekijäänsä helpolla.

Ja näin:
Rautakausi on Melenderin hauskin proosatyö: itseironinen ja viihdyttävä kirjallinen palapeli, jossa ajoittainen jäykkä asetelmallisuuskin tuntuu ainoastaan hellyttävältä.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005910603.html

Mutta voihan nenä. Se onkin huumoria. Miten tuo seikka jäi huomaamatta? Onneksi muut huomasivat:




tiistai 14. tammikuuta 2020

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä







Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, WSOY 2009

Teos alkaa raa'alla väkivaltakohtauksella, jossa pakolaisnainen pahoinpidellään ja raiskataan. Lopuksi hänen päälleen kustaan.

Mitä olisi raiskauskohtaus ilman päällekusemista? Jotain niin vajavaista, jotain niin keskeneräistä.

Ranskalaisesta väkivaltakohtauksesta hypätään tahmeaan suomalaiseen arkeen, kauas kaikesta väkivaltaa muistuttavasta. Miksi ei alettu siitä? Kirjassa on toki pari muuta väkivaltakohtausta mutta huomattavasti miedompia kuin avauskohtaus. Väkivallan uhka asuu taustalla ja odotus saavuttaa kliimaksinsa kirjan lopussa. Mutta väkivaltaista loppua ei tule. Väkivallan moottori saa sydänkohtauksen ja kuolee. Kiitos, Tommi Melender.

Kun kohtaan teoksen, joka alkaa kertomuksen kannalta turhalla väkivalta- tai seksikohtauksella, mietin, onko se siinä kirjailijan itsensä laastimana myyntibuusterina vai puhtaasti kustannustoimittajan toivomana.

Ystäväkirjan näkökulmahenkilö matkustaa Ranskaan pikkukaupunkiin lepuuttamaan hermojaan. Hän ystävystyy yrittäjänä ja pikkurikollisena vaikuttavan miehen kanssa. Molemmat ovat kirjallisesti sivistyneitä, Melenderin omakuvia. Ranskalaismiehen kokemukset kulkevat rinnakkaisjuonena. Asian selventämiseksi ne on painettu kursiivilla.

Kirjan tapahtumat ovat kirjallisten pohdintojen lisäksi arkisia ja vähäisiä. Lukijan mieli lepää. Aina ei tarvita suurta draamaa.

Kirjailija harrastaa vitsikkäitä sanankäänteitä tekstin alkupuolella. Vähitellen ne vähenevät ja loppuvat, onneksi.

Loppua voi pitää pikemminkin suljettuna. Ranskalainen löytää naisen ja lähtee tämän kanssa ties mihin puuhiin. Suomalainen lähtee takaisin Suomeen. Aika suljettua, eikö? Monitasoisuus, symbolit ja muut hyvät asiat jäivät näin tyhmältä huomaamatta.

Voiko romaanin kirjoittaa ilman päähenkilön harjoittamaa seksiä?

Ranskalaisen ystävän seksikohtauksessa asia todetaan rintojen esiin kaivamisen jälkeen suoraviivaisesti. "Tehtiin jotain." Avointa, lukijalle jätetään tilaisuus kuvitella loput.

Ranskalainen ystävä on mukava lukukokemus. Teksti on sujuvaa, kerronta etenee. Tänä aikana, jona kirjan pitää sisältää kaikenlaista äärimmäistä menestyäkseen - raakaa väkivaltaa, pervoa seksiä, karmeita kohtaloita - Ranskalainen ystävä palkitsee niiden puuttumisella, alkukohtausta lukuunottamatta. No, sehän on vuodelta 2009.
Muut ovat kirjoittaneet  esimerkiksi näin
"Synkkyys, toivottomuus ja kyynisyys"
"Testosteroniromaani"
"Runsaasti väkivaltaa ja pahuutta"


Minä en osannut nähdä noita ominaisuuksia teosta leimaavina.