maanantai 20. tammikuuta 2020

Sinikka Vuola: Replika


Sinikka Vuola: Replika, Tammi 2016, 197 sivua.



Vuolan kirja on kaikkea sitä, mitä Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput -kirja lupaa ja paljon enemmänkin. Teksti tulee valtavana vyörynä ja hautaa yksinkertaisen lukijan alleen. Hän ei saa siitä tolkkua. Loppumattomat kuvailut, kielikuvat ja muuttuneet sanojen merkitykset hautaavat hänet alleen. Juoni katoaa ilmaisun alle, jos juonella onkaan merkitystä. Ensin luin hyvän matkaa alusta. Kun en saanut tolkkua, missä mennään, luin kirjan äiti-osiota. Voimat loppuivat, jäi kesken. Oma vika, ei kirjan.
Jotkut lukijat ovat saaneet tarinan kulkua esille. Tapio Salomaa osaa sanoa asian niin ytimekkäästi.
"Replika on hämmentävä sekoitus hyvin perinteisiä ja hyvin erikoisia aineksia. Se on satuja mukaileva kasvukertomus, jonka koristeellinen, surrealistinen, proosarunomainen kerronta tavoittelee lapsen kokemusmaailmaa. Ei kuitenkaan helposti sulatettavalla tavalla niin kuin saduissa tai lastenkirjallisuudessa vaan haastavalla, vieraannuttavallakin tyylillä, joka paljastaa kuilun lapsen ja aikuisen tajunnan välillä."
Kokonaisuudessaan Salomaan arviointi (https://kiiltomato.net/sinikka-vuola-replika/) on niin kattava ja tyhjentävä, että siihen ei ole mitään lisättävää.
Erikoisesta tyylistä ei arvostelussa ole sanaakaan. Aivan arkipäiväistä toimittajalle vai eikö ole keksinyt, mitä sanoisi.
Replikasta voi hurmaantua vallan kokonaankin. Kas näin
"Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa." http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2016/11/sinikka-vuola-replika.html



sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melender: Rautakausi, WSOY 2019

 En jaksanut kipittää kirjastoon. Uhrasin yhdeksän euroa ja ostin sähkökirjan Adlibriksestä.

Rautakaudessa romaanihenkilö Melender seikkailee: Autoruuhkassa, näkee hakkaajan, tapaa kaverin, jolla menee huonosti. Suurin osa melender-tekstistä on kustantajan juhlien kuvausta. Romaanihenkilöllä on laaja kontaktiverkko, kuten kirjoittajallakin. Melender ajautuu tuttavan ja tämän tuttavien kanssa Lohjalle kesämökkiin. Ampuuko hän jonkun vai ei, jää lukijan arvailtavaksi. Miksi tämä uuvuttavuus? Onko se kertomus vai alusta, jolle on istutettu dialogimuotoon puettuja ajatuksia ja mielipiteitä?

Toisena juonena on sekaan leikattu Onervan ja tämän miesystävän tarina. Se koostuu lähinnä keskinäisestä kinaamisesta ja suhdepohdiskelusta vasemmistolaisilla ajatuksilla ryyditettynä.

Juonet kohtaavat lopussa lyhyesti Onervan ja tämä miesystävän vieraillessa mielisairaalassa olevan Melendrin luona. Hohhoijaa!

Teksti on kirjoitettu yhteen pötköön, sekä kerronta että dialogi. Miksi? Mitä sillä saavutetaan? Syntyykö siitä uutta taidetta, kriitikon ylistystä tai lukijan hyminää? Tai tavoiteltua kiukkua ja halveksuntaa? Alkupuolella melender-tekstin sävy on parodioiva ja ivallinen. Loppu taas on tasaisempaa puurtamista. Vielä oli sivuja täytettäväksi, vielä oli lisättävä intertekstuaalisuuksia etsittäväksi.

'Kirjailija kuvaa kirjailijan elämää' on aika tavallinen teema. simerkiksi Salmenniemen Uraanilamppu irrottautuu realismista ja tekee absurdiudessaan paremman vaikutuksen.

Mitä tämän jälkeen? Rautakauden päähenkilö uhoaa kirjoittavansa tuhatsivuisen kirjan "700 veljestä" viidessä vuodessa. Aikooko tällaista myös oikea Melender?

Entä se loppu? Kirjassaan Maailmojen loput Melender ja Sinikka Vuola ylistävät avoimia ja poikkeuksellisia kirjojen lopetuksia. Rautakauden loppu on suljettu kahdella tasolla. Kertomus päättyy luonnolliseen loppukohtaan. Päähenkilö on jäänyt jumiin. Jumin paikka on suljettu osasto. Toinen juoni päättyy kipuilevan parin sovintoon. Hyvä suljettu tilanne lopettaa kertomus.

Teoksen voi kokea positiivisemminkin. Hesari näin:
Korsto, pornotähti ja Tommi Melender: Mieskirjailija ahdistuu tosimiehistä hauskassa ja älykkäässä romaanissa, joka ei päästä tekijäänsä helpolla.

Ja näin:
Rautakausi on Melenderin hauskin proosatyö: itseironinen ja viihdyttävä kirjallinen palapeli, jossa ajoittainen jäykkä asetelmallisuuskin tuntuu ainoastaan hellyttävältä.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005910603.html

Mutta voihan nenä. Se onkin huumoria. Miten tuo seikka jäi huomaamatta? Onneksi muut huomasivat:




tiistai 14. tammikuuta 2020

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä







Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, WSOY 2009

Teos alkaa raa'alla väkivaltakohtauksella, jossa pakolaisnainen pahoinpidellään ja raiskataan. Lopuksi hänen päälleen kustaan.

Mitä olisi raiskauskohtaus ilman päällekusemista? Jotain niin vajavaista, jotain niin keskeneräistä.

Ranskalaisesta väkivaltakohtauksesta hypätään tahmeaan suomalaiseen arkeen, kauas kaikesta väkivaltaa muistuttavasta. Miksi ei alettu siitä? Kirjassa on toki pari muuta väkivaltakohtausta mutta huomattavasti miedompia kuin avauskohtaus. Väkivallan uhka asuu taustalla ja odotus saavuttaa kliimaksinsa kirjan lopussa. Mutta väkivaltaista loppua ei tule. Väkivallan moottori saa sydänkohtauksen ja kuolee. Kiitos, Tommi Melender.

Kun kohtaan teoksen, joka alkaa kertomuksen kannalta turhalla väkivalta- tai seksikohtauksella, mietin, onko se siinä kirjailijan itsensä laastimana myyntibuusterina vai puhtaasti kustannustoimittajan toivomana.

Ystäväkirjan näkökulmahenkilö matkustaa Ranskaan pikkukaupunkiin lepuuttamaan hermojaan. Hän ystävystyy yrittäjänä ja pikkurikollisena vaikuttavan miehen kanssa. Molemmat ovat kirjallisesti sivistyneitä, Melenderin omakuvia. Ranskalaismiehen kokemukset kulkevat rinnakkaisjuonena. Asian selventämiseksi ne on painettu kursiivilla.

Kirjan tapahtumat ovat kirjallisten pohdintojen lisäksi arkisia ja vähäisiä. Lukijan mieli lepää. Aina ei tarvita suurta draamaa.

Kirjailija harrastaa vitsikkäitä sanankäänteitä tekstin alkupuolella. Vähitellen ne vähenevät ja loppuvat, onneksi.

Loppua voi pitää pikemminkin suljettuna. Ranskalainen löytää naisen ja lähtee tämän kanssa ties mihin puuhiin. Suomalainen lähtee takaisin Suomeen. Aika suljettua, eikö? Monitasoisuus, symbolit ja muut hyvät asiat jäivät näin tyhmältä huomaamatta.

Voiko romaanin kirjoittaa ilman päähenkilön harjoittamaa seksiä?

Ranskalaisen ystävän seksikohtauksessa asia todetaan rintojen esiin kaivamisen jälkeen suoraviivaisesti. "Tehtiin jotain." Avointa, lukijalle jätetään tilaisuus kuvitella loput.

Ranskalainen ystävä on mukava lukukokemus. Teksti on sujuvaa, kerronta etenee. Tänä aikana, jona kirjan pitää sisältää kaikenlaista äärimmäistä menestyäkseen - raakaa väkivaltaa, pervoa seksiä, karmeita kohtaloita - Ranskalainen ystävä palkitsee niiden puuttumisella, alkukohtausta lukuunottamatta. No, sehän on vuodelta 2009.
Muut ovat kirjoittaneet  esimerkiksi näin
"Synkkyys, toivottomuus ja kyynisyys"
"Testosteroniromaani"
"Runsaasti väkivaltaa ja pahuutta"


Minä en osannut nähdä noita ominaisuuksia teosta leimaavina.