lauantai 11. heinäkuuta 2020

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella, Karisto 1906, Gutenberg-kokoelma

Alla on lieviä tai oikekastaan aika merkittäviä juonipaljastuksia.

Meriläinen on ollut 1900-luvun alkupuolella tuottelias kirjailija, mutta on jäänyt jo vallan unohduksiin. Vaikea sanoa näin vähällä tutustumisella, olisiko pitänyt vai ei. Kiistämätön ansio Meriläisellä on joka tapauksessa kansanperinteen kokoajana.

Sattumuksia Jänislahdella kuvaa papin ja hänen ympärillään olevien ihmisten vaiheita. Papin kaikki teot eivät ole kristillisen moraalin mukaisia. Pappi yrittää selittää tekemisensä parhain päin. Tilanne mutkistuu ja ajaa papin tuhoon. Tulee uusi pappi, hyvä pappi, joka laittaa kaiken hyväksi.

Kerronta alkaa elävänä, kuvaus on tarkkaan ja henkilöhahmot kiinnostavia. Repliikit ovat mainioita. Niitä höystetään usein sananlaskunomaisilla sanonnoilla. "Koira tietää uivansa, kun häntä kastuu." "Kyllä paha kirves vartta jatkaa." Juonikuvio avautuu vähitellen luoden lukijalle odotuksia. Kirjoittajan ote löystyy matkan varrella hieman, mutta ei niin, etteikö tekstiä jaksaisi lukea. Lopun lähellä, kun paha pappi on saatu hautaan ja hyvä pappi tilalle, teksti muuttuu uskonnolliseksi paasaukseksi. Se ei ole samaa paria kirjan alun kanssa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar (Aarne herran rahat: kertomus), 1904, Runeberg-kokoelma.

Kirjallisissa hämmästelyissä on vuorossa taas klassikkokirjailija, häneltä hieman harvinaisempi teos. Eikä kaikki taaskaan täysin miellytä.

Suomentaja on halunnut täsmentää nimeä lisäkkeellä "kertomus". Se viestii, että kyseessä on pikemminkin pitkä novelli kuin täysi romaani. Laihdutusta on ei niinkään kertomuksen pituudessa kuin sen laajuudessa - eikä tämä ole eduksi lukukokemukselle. 

Aihe on synkkä. Herra Arne on eläkkeellä oleva pappi. Hänen hallussaan on kirstullinen hopearahoja. Rahat ryöstetään, Arne ja hänen perheensä tapetaan. Vain kasvattitytär pelastuu. Jatkossa seurataan tämän kasvattityttären, murhaajien ja haamuna esiintyvän Arnen nuorimman tyttären vaiheiden kietoutumista yhteen. Tunnelma pysyy läpi tekstin synkkänä, mikä tietysti sopii aiheeseen. Loppuratkaisu on kelvollinen.

Mikä sitten vaivaa? Henkilöhahmot ovat suppeita, suppeasti kuvattuja ja yksiulotteisia. Samoin heidän tekonsa ovat kuin näyttelijöiden suorittamia. Kun mukana on haamu, kyseessä on fantasiateksti. Fantasia ei ole todellisuutta, mutta siinä pitäisi olla lainalaisuutensa. Nyt ne tuntuvat unohtuvan välillä kirjailijalta. Välillä Arnen tytär on näkymätön henki, välillä aivan kuin elävä ihminen. Muodonmuutokselle ei tule selitystä. 

Kirjan aiheessa ja juonirungossa olisi aihetta parempaan. Teksti on ihan kelvollinen luonnos, jonka pohjalla olisi voinut alkaa romaania kirjoittamaan. Mikä sitten mättää, että teksi ei miellytä novellina? Aihe ja alue ovat liian laajoja novelliksi. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut mielessä muuta, mutta on tullut kiire, tai hän on vain kyllätsynyt siihen ja halunnut pois käsistään.

Kaikkea ei ole silti syytä morkata. Lagerlöfin teksti luistaa aina, niin myös tässä. Ja kyllähän tarina etenee. Pakko on lukea se yhteen menoon alusta loppuun.