Laatunovelleja

Kuva: Kirjasampo

Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, WSOY 1998.

Esipuhe kertoo kokoelman sisältävän lyhyiden novellien klassikkoja. Myös se sanoo kirjan pohjautuvan 40 vuotta vanhempaan "Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja" -teokseen. Tuon vanhemman kirjan kerrotaan olleen kouluissa suosittu. Ja eikö! Uusikin viritelmä tuoksahtaa muinaisten kouluvuosien oheislukemistolta.

Kokoelman novellit ovat suurelta osalta tunnetuilta tekijöiltä, mikä on tietysti hyvä koulun yleissivistystehtävän kannalta. Ne ovat myös opettavaisia ja dramaattisia, melkein kaikki. Yhdessätoista novellissa kuolee keskeinen henkilö tai eläin, kymmenessä ei. Joistakin kirjan novelleista on aika jättänyt; ne tuntuvat lähinnä tyhmiltä. Maupassant, Tsehov ja Kafka ovat saaneet kaksikin novellia suppeaan 
kokoelmaan. Tekijöiden kaarti on rajattu maantieteellisesti tarkasti. Pohjoismaat, Ranska,  Italia, Venäjä ja USA. Miksi näin?

Jos on jäänyt vaikka Teuvo Pakkalan "Ihme ja kumma" koulussa lukematta, niin Laatunovellit tarjoaa tilaisuuden paikkaamiseen.

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879, Gutenberg-kokoelma

Sevillan parturi tunnetaan paremmin Rossinin Beaumarchaisin näytelmän pohjalta tekemästä oopperasta. Klassisen oopperan tekstit ovat usein naiveja, joten sellaisen ottaa oletuksena ja keskittyy laulun kuunteluun. Siispä suosittelen Rossinin oopperaa alla olevasta tekstistä huolimatta.

Beaumarchaisin näytelmä on - tai ainakin yrittää olla - nimensä mukaisesti komedia. Aika on ajanut sen huumorielementtien yli pahemman kerran. Huvittavaa on lähinnä surkuhupaisa tapa, jolla komediallisuutta yritetään luoda.

Gutenbergistä se löytyy, jos haluaa tällä rohkaisulla kirjan lukea. Näkemystäni saa kommentoida vapaasti.

Jack London: Klondyken kuningas

Jack London: Burning Daylight, 1910, Gutenberg-kokoelma. Suomennos nimellä Klondyken kuningas ilmestyi 1919.

Burning Daylight oli aikanaan myyntimenestys ja siitä tuli Londonin eniten myyty teos. Kirja muodostuu kolmesta osasta. 

Ensimmäisessä osassa päähenkilö Burnign Daylight (Päivänpaiste) seikkailee Alaskan kultakentillä, kapakoissa, kullanhuuhdontapaikoilla ja raskailla matkoilla uupumuksen ja nälän armoilla. Daylight on kaikessa ylivoimainen muihin kullanhuuhtojiin verrattuna, voimakkain, nopein ja älykkäin. Hän kokee seikkailuja erämaissa, postinkuljetuksessa ja uhkapelissä. Teksti on vahvaa Londonia. Erämaata kuvataan kiinnostavasti, henkilöt ovat persoonallisia, Daylightin matkat mielenkiintoisia. Tapansa mukaan London pistää överiksi sekä päähenkilön ominaisuudet että hänen kokemansa vaikeudet. Koottuaan miljoonaomaisuuden Daylight lähtee San Franciskoon sikäläisille pelikentille.

Toisessa osassa Daylight tekee bisnestä keinottelemalla ja toisten firmoja tuhoamalla. Kerronta on edelleen vahvaa, mutta kirjailija ei ole yhtä hyvin kotonaan tässä ympäristössä. Kas, Daylight ihastuu sihteeriinsä, tarkasti ottaen pikakirjoittajaansa. Nainen on tietenkin varustettu kaikilla ominaisuuksilla, joita kirjailija pitää naisesssa hyvinä. Daylight tavoittee sihteeriä, mutta tämä pistää kampoihin, halveksii hänen tapaansa tehdä bisnestä. Daylight ryhtyy kiinteistökehittäjäksi. Se ei riitä. Nainen näkee hänessä rapistuvan viskisiepon, jota kiinnostaa lopulta vain hänen bisneksensä. Daylight antaa firmansa mennä konkurssiin ja saa naisen omakseen.

Kolmannessa osassa Daylight nai nainen elävät onnellisina yksinkertaista elämää farmilla. Kirjan lopun lähellä Daylight löytää farmiltaan vahvan kultasuonen. Kuinkas sitten kävikään?

Burning Daylight on oman aikansa tuotos vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos sattuu pitämään Londonin Susikoirasta (White Fang), pitää myös tästä teoksesta.

Natalie Jenner: The Jane Austen Society, St. Martin's, 2020

Natalie Jenner: The Jane Austen Society

Ajattelin että nyt on juuri aika lukea amerikkalaista pintahöttöä. Goodreads suositteli tätä muutaman muun joukossa. Samalla tuli tilaisuus tutustua yhteen Austenilla ratsastavista sadoista kirjoista. Ostin Amazonista e-kirjana. Ei täytä hyllyjä, eikä tarvitse mennä Postin tungokseen jonottamaan.

Jennerin teoksessa on se etu moniin muihin Austenin inspiroimiin verrattuna, että siinä ei esiinny Austen itse eivätkä hänen romaanihenkilönsä. Kytkentänä Austeniin on hänen pitkäaikainen kotipaikkansa Chawton, hänen veljensä kartano ja päähenkilöiden innostus Austenin kirjoista.

Jennerin teos ei ole turhaan suosiolistojen huipulla. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa, varsinkin helposti ymmärrettävää. Teoksen henkilöt ovat Chawtonin asukkaita ja amerikkalainen filmitähti ja hänen raharikas miesystävänsä. He perustavat yhdistyksen Austenin asunnon (Chawton cottage) ja kartanon kirjaston pelastamiseksi. Tämä puuha etenee hiljalleen ilman merkittäviä käänteitä. Fokus on enemmänkin henkilöissä, heidän ajatuksissaan ja tekemisissään. 

Yllättävyys ja arvoituksellisuus ovat tipotiessään. Jokaisen henkilön ajatukset, persoonallisuus ja historia selitetään tarkasti, yleensä juuri ennen kuin hän tekee jotain merkityksellistä ta merkityksetöntä. Parinmuodostus on keskiössä kuten aikanaan Austenilla itsellään. Jennerillä lopputulos on aikaisin arvattavissa. Viidestä mahdollisesta pariutumisesta arvasin oikein neljä jo alkuvaiheissa. Filmitähden viimeisillä sivuilla mainittu uusi fiancé tuli yllätyksenä.

Jennerin tapa kuvata henklöitään ei voi olla vahinko, senverran pitkä on kiitettyjen luettelo kirjan lopussa. Ja hyviähän ovat myös kohdeyleisön arvostelut. Minä en nyt vain kuulu kohdeyleisöön. Jennerin kirja oli kuin kaurapuuron syöntiä paljaaltaan ilman lisukkeita. Ei maistu juuri miltään, mutta ei voi jättää keskenkään, voihan olla sokeri pohjalla.

Bernhard Schlink: Olga

Bernhard Schlink: Olga, Diogenes 2018

Teksti sisältää juonipaljastuksia ja henkilökohtaisia, osin negatiivisia näkemyksiä.

Schlink sai runsaasti mainetta ja tunnettuutta kirjallaan Lukija (Der Vorleser, 1995)).  Teos onkin hyvä, yhtenäinen ja lukemaan houkutteleva. Sen kytkeytyminen sodanaikaisiin tapahtumiin lisännee joidenkin mielenkiintoa, mutta sodanjälkeiset tapahtumat riittävät sinällään mielenkiintoiseksi kertomukseksi. Ainoa heikkous on loppuratkaisu; kuinka kirjailija ei keksinyt parempaa?

Hiljattain julkaistiin Schlinkiltä uusi teos, Olga. Päähenkilö on nyt nainen. Teos kattaa hänen elämänsä alusta loppuun, osin kolmeen kertaan. Teksti on varmaa Schlinkiä, sujuvaa, etenevää ja helposti luettavaa. Selostava ote on Olgassa vielä vahvempi kuin Lukijassa. Tarina etenee tosiaan päähenkilön varhaisvuosista hänen ikivanhana tapahtuvaan kuolemaansa asti. Joissain vaiheissa on isoja aukkoja, tarkoituksella. Niitä paikataan kirjan myöhemmissä osissa.

Teos koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäisessä kaikkitietävä kertoja käy läpi Olgan elämänvaiheet. Pääpaino on ympäri maailmaa huitelevassa miesystävässä ja nuoruuden merkittävien ihmisten kylmässä suhtautumisessa.

Toinen osa kertoo Olgan elämästä tuttavaperheen pojan näkökulmasta.

Kolmas osa koostuu kirjeistä, jotka Olga on lähettänyt poste restante Huippuvuorille hävinneelle miesystävälle. Kirjeet paljastavat piiloon jääneitä asioita, kuten esikerkiksi päähenkilöiden yhteisen lapsen ja Olgan viime töikseen tekemän terroriteon.

Nerokas rakenne. Tai sitten ei. Lukija saattaa väsyä ja kyllästyä. Kun tarinaa on lukenut kolmesataa sivua tietystä vinkkelistä ja viimeisillä sivuilla kerrotaan salaisuuksia, innostuuko lukija? Kirjan mittaan mietin, onko Schlink tullut vanhaksi. Ihmettelin tuota, kun muistelin, että kirjailija on viisissäkymmenissä. Mutta ei, tarkistus paljasti, että hän on synytyt 1944.

Kirja on saanut hyvän vastaanoton. Epäilemättä myös myynti tulee olemaan vahvaa. Käännös on tehty tai tekeillä useille kielille.

Selma Lagerlöf: Kironalainen

Selma Lagerlöf: Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. WSOY, 1918.( Bannlyst, 1918)

Teksti sisältää juonipaljastuksen.

Amazonin kuva

Tänä merkillisenä aikana tulee mieleen lukea jotain helposti sulatettavaa ja tuttua. Mikäpä parempi idea kuin tarttua Selma Lagerlöfin kirjaan. 

Kironalainen on taattua Lagerlöfiä loppua lukuunottamatta. Asetelma on tuttu. On äkkipikainen ja tasapainoton pappi. On vaimo joka kärsii papin alistamana olostaan. On mies, joka rakastaa vaimoa ja kykenisi pitämään hänet onnellisena. Kirjallisuuden luokittelijoille tuttu tilanne: este rakkaudelle. Nainen on naimisissa, samoin mies. Miehen yllä on kirous, hän on osallistunut nälänhädässä kuolleen matkatoverinsa syöntiin, ihmissyöntiin. Sata vuotta sitten se oli ilmeisesti rikoksista kauhein, sellainen josta ei ole armahdusta.

No, tarina polveilee sinne tänne mutta lähestyy ratkaisua. Hyvän  miehen vaimo kuolee, papin vaimo karkaa kotoa. Hyvä mies saa naisen, pappi tyytyy kohtaloonsa. Aivan lopussa pappi pitää kymmenien sivujen pituisen paasauksen, jossa hän lähinnä ylistää hyvää miestä. Hän lukee haltuunsa saamansa kirjeen, jossa hyvän miehen entinen matkatoveri kertoo, että mies ei osallistunut ihmissyöntiin. Hän oli tajuton sairaudesta ja hänelle uskoteltiin, että hän oli osallistunut. Hyvä mies saa ONNESTA sairauskohtauksen ja kuolee vuoden kuluttua. Vaimo palaa papin luokse.

Kirja on tuttua ja hyvälaatuista Lagerlöfiä lopun paasauskohtausta lukuunottamatta, mikä tuntuu tässä ajassa pelkästään rasittavalta. Kirjoittamisen aikakauden moraaliin sopii, että papin vaimon ottanut mies saa rangaistuksen, kuolee, ja pappi saa omansa takaisin. Onnesta sairastuminen tuntuu silti hassulta.

Viikon luontokysymys

Mikä se on tuo punainen vihreän seassa?