Miten fantasiaa ei pidä kirjoittaa

Sini Helmisen nettisivu on seuraamisen arvoinen. Yksi osio on blogi.

Tätä kirjoittaessa viimeisin postaus käsittelee fantasiakirjoittamista. Mutta ei suinkaan -kuten yleensä on laita - miten fantasiaa kirjoitetaan, vaan miten sitä ei pidä kirjoittaa. Blogitekstissä on kaksitoista tapaa epäonnistua. Ne on perusteltu laajasti ja vahvistettu esimerkeillä. Blogiteksti löytyy täältä :

Mahtaakohan löytyä

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö, Otava 2013

Otava esittelee teoksen näin:

Ida Eriksson, kolmetoistavuotias paimentyttö Sipoon Karhusaaresta, päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddeniin Topeliusten pikkupiiaksi. Idan lähtökohdat ovat kaukana vireän kulttuurisuvun elämänmenosta, mutta vähitellen hän saa tutustua vanhenevaan, vatsavaivoista kärsivään kirjailijaan ja oppii ylittämään kieli- ja säätyrajoja.

Aikakauden ympäristön, töiden ja tapojen kuvaus on tarkkaa ja mielenkiintoista, ainakin kirjan alkuvaiheissa. Teksti on helppolukuista. Vaikka tapahtumat ovat alussa järkyttäviä, kirjailija esittää ne ilman tunnekuohuja ja dramatiikkaa. Kirjan henkilöt pysyvät hyvin rooleissaan. Herrasväki on herrasväkeä ja piikatyttö on ja pysyy palvelusväkenä. 

Teoksen alkupuoli keskittyy päähenkilön elämään. Loppua kohti aletaan elää Topeliuksen ja hänen perheensä elämää, vaikkakin päähenkilön näkökulmasta ja rooleissa pysyen. Lukija alkaa väsyä. Loputtomat Topeliuksen suvun jäsenten tulemiset ja menemiset, ylioppilaiden tervehdykset ja kuorolaulut toistuvat ja toistuvat.

Päähenkilön oma elämä ja kasvu hallitsee alussa sisältöä, lopussa se jää maininnoiksi. Hänen pitkäpiimäinen rakkaustarinansa unohtuu lopulta tyystin.

Loppusivuilla Topelius kuolee, tietysti. Päähenkilö saa paikan Sibeliusten luona. Sitä rataa mennään jatkoteoksessa.

Jos pitää television kartanosarjoista, pitää myös tästä kirjasta.

Osta neljä, maksa sata

Minulla oli puhelimessa kahden magabitin datayhteys. Sillä pystyi katsomaan Areenaa ongelmitta. Sitten yhteys kävi hitaaksi. Vaihdoin 21 megabitin yhteyteen. Nopeutta oli kymmenen megaa ja taas Areena näkyi. Meni pari vuotta. Testi antoi alle megan nopeuden eikä katsomisesta tullut mitään.

Hankin 100 megabitin 4G -yhteyden. Alkoipa taas näkymään. Nopeus oli testin mukaan neljä megabittiä. Maksan sadasta, saan neljä. Huijausprosentti on 96.

Vihainen leski

Minna Lindgren: Vihainen leski, Teos 2018

Vihainen leski jatkaa Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan hengessä, vaikka ei olekaan sille jatkoa tai sen haarauma. Kustantaja sanoo kirjasta näin:

Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit.

Koko esittelyteksti on luettavissa Teoksen sivulla.

Kirja on Lindgrenin takuuvarmaan tyyliin helposti luettavaa ja aidosti viihdyttävää. Sopii  luettavaksi erinomaisesti, kun ei halua viisastua, sivistyä tai ymmärtää maailman pahuutta.

Jos haluat lukea kirjan, lopeta tämän blogitekstin lukeminen tähän.

Mutta mutta, toisaalta toisaalta. Kirjan - ainakin sen alkuosan - teemana tuntuu olevan, että yli seitsemänkymppiset ovat yhtä eroottisia, innokkaita bilettämään ja ryyppäämään kuin parikymppiset. Henkilöhahmot ovat paperinohuita. Päähenkilön lapset ovat kirjan hengen mukaisia yksiulotteisia ääliöitä. He tahtovat lykätä hankalan mummon säilytykseen ja päästä perintöihin käsiksi. Onneksi heitä on helppo kusettaa.

Kirjan loppupuolella tulee mukaan synkempiäkin sävyjä. Ihminen voi kuolla. Onneksi ei päähenkilö. Viimeisillä sivuilla hän löytää uuden ihanan miehen ja pääsee eroottis-euforiseen onnen tilaan. Sen ylitsepursuavaa kuvausta voi pitää kirjailijalta melkoisena taidonnäytteenä.

Peer Gynt

Henrik Ibsen: Peer Gynt

1800-luvulla vaikuttanut norjalaiskirjailija Henrik Ibsen tunnetaan Suomessa parhaiten Nukkekoti-näytelmästä, joka kritisoi voimakkaasti naisen asemaa ja muita yhteiskunnan epäkohtia. Toinen Ibsenin pääteos Peer Gynt on ollut vähemmän otsikoissa.

Wikipedia kuvailee Ibseniä ja hänen näitä kahta teostaan näin:
Ibseniä on pidetty yhtenä eurooppalaisen perinteen merkittävimmistä draamakirjailijoista. Rickhard Hornbyn mukaan hän on "syvästi runollinen näytelmäkirjailija, kuin Shakespeare parhaimmillaan".
https://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Ibsen

Nukkekoti (alkuteos norj. Et Dukkehjem, ensimmäinen suomennos nimellä Nora vuonna 1880) on norjalaisen Henrik Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama näytelmä. Se oli ilmestyessään kiistanalainen viktoriaanisia avioliittonormeja kohtaan sisältämänsä terävän kritiikin vuoksi. Näytelmä on romanttinen perhedraama, joka kuitenkin päättyy yllättävästi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nukkekoti

Kansalliseepos Peer Gynt on satiirinen fantasia kerskailevasta egoistista, kevytmielisestä ja vastuuttomasta Peeristä, joka esiintyy Norjan folkloressa. Peer elää elämäänsä unelmoiden ja vältellen kaikkia henkilökohtaisia valintoja.
Erityisesti välttely koskee naisia, jotka Peer jättää kerran saavutettuaan. Muutenkin Peerin moraali on vahvasti rappiolla. Edward Grieg on tehnyt Peer Gyntiin musiikin. Se tuleekin haettaessa usammin vastaan kuin itse teos.
Näytelmä on kirjoitettu runomuotoon tai ehkä pitäisi puhua riimeistä. Loppumaton loppusointujen vyöry on kunnioitettava saavutus. Samalla se on lukijalle rasitus yhtä lailla kuin Kalevalasta juonta etsivälle.

Että kannattiko tätä lukea? Ainakin tuntee sivistasonsa nousseen prosentikaupalla.Jos sinä aikana jäi vähän spefiä lukematta, niin mitä sitten.

Peer Gyntin on suomentanut Otto Manninen ja uudestaan Pentti Saarikoski. Mannisen suomennosta en onnistunut löytämään netistä, eikä into riittänyt kirjastosta tilaamiseen. Saarikosken käännös on niinikään runoa, mutta muodoltaan vapaata, riimittelyä on vain siellä täällä. Saarikosken ratkaisu on oikea. Teksti on helpompi lukea, kun se ei tukehdu tiukkaan muotoon.  Saarikosken aika olisi tuskin riittänytkään loppusointujen etsimiseen.

Yhtä asiaa ihmettelen. Tunsiko Saarikoski 1800-lukulaisen norjankielen riittävän hyvin, vai onko käännöstä tehty myös muista kielistä? En onnistunut löytämään tähän mitään viitettä.

Alla vielä sama näyte teoksesta alkuperäisenä ja Saarikosken käännöksenä.

Kun ruuti laskeutuu

Hyvä Helsingin sanomat,
pitäkää ruuti kuivana.

--------------------------------------------------

Päivitys seuraavana aamuna 12.4.18

Ruuti on laskeutunut, otsikko kuuluu nyt näin: