Kivi kaulassa

Jeesus sanoo näin (Mark 9/42):

"Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa."

Lapsena ihmettelin, miten pää saadaan läpi kiven pienestä reiästä. Kuvasta saa idean, että narua voi käyttää apuna. Minua myös harmitti, että hyvä myllynkivi joutuu hukkaan. Kuvan myllynkivet ovat ei-niin-hyviä, joutavia upotettaviksi. Alasinkin voisi käydä samaan tarkoitukseen.

Toivottavasti Jeesus tarkoitti rangaistusta vain periaatteelliseksi eikä käytönnössä toteutettavaksi. 

Johannes Lohilammen museo

Lohjan Sammatissa on Johannes Lohilammen museo. Esittelyteksti sanoo näin:

Lohilammen museo on vanha rusthollitila 1700-luvulta. Kaksikerroksinen päärakennus joka on alkuperäisellä paikallaan on ilmeisesti 1770-luvulta. Museossa on laaja talonpoikaisesineiden kokoelma, jonka maanviljelijä, talousmies ja kulttuurivaikuttaja Johannes Lohilampi (1866-1938) on kerännyt, ja josta pääosa on Länsi-Uudeltamaalta. Esillä on myös muutamia Elias Lönnrotille kuuluneita esineitä sekä kirkkohuone ja kiertokouluhuone.

Rakennus on 1700-luvulta ja sen huomaa. Esite ei sano, kuinka kauan talo on ollut rappiolla. Muutamaa paikkaa on kunnostettu, mutta yleisesti vaikutelma on aivan toinen kuin esittelykuvissa. Talo on ollut luultasti Lohilammen kuolemasta (1938) asti ollut lämmittämättä ja ajoittain visivuotojen vaivaama. Homeen haju on vahva. Pinnat näyttävät sään kuluttamilta. Sisällä on pimeää ja ankeaa.

Talonpoikaisesineistö on suppea ja tuttu muista museoista. Monet esineet olivat kärsineet pahasti kosteudesta. Onneksi niihin ei saanut koskea. Kouluokka oli kiinnostavin paikka.  sellaisia neljän hengen pulpetteja en ole muualla nähnyt.

Miksi Suomessa pitää olla museo joka korvessa? Täältäkin voisi viedä parhaat palat Lohjan museoon. Siellä ne olisivat asiallisessa säilytyksessä ja hoidossa. Mörskän voisi myydä  sitä hoitamaan halukkaalle kesäasukkaalle.

Kirjoittajaryhmä Hups

Kirjoittajaryhmä Hups julkaisee antologian "Rihman kiertämää". Käykääpä katsomassa blogista. Blogi päivittyy jatkuvasti. Seuratkaa.

Pysy poissa koira

Koira, älä tule tupakalle minun roskikseeni.

Rautalangasta

Joskus se on sitten vaan väännettävä rautalangasta. Jokohan käsittivät, tollot.

Vai laittaisiko vielä yhden kilven: "Ei asiakkaille"?

Raskasta hiekkaa

Anatoli Rybakov: Raskasta hiekkaa, Tammi 1981.

Hyvän aikaa on tämä kirja saanut odotella hyllyssä mutta tulipa se viimein luettua.

Raskasta hiekkaa on ns. holokaustiromaani eli se kertoo Venäjän juutalaisten kohtaloista 1900-luvun alkupuolelta sodan jälkeiseen aikaan. Sivumääräisesti painopiste on jossain 20- tai 30-luvulla mutta sisällön ja sanoman suhteen tietenkin saksalaismiehityksen ajassa.

Teos eroaa vahvasti nykykirjallisuuden trendeistä. Koko kirja on yhden kertojan monologia. Referoitua dialogia on jonkin verran joukossa, mutta pääosin teksti on kerrontaa. Tuossa kerronnassa Rybakov on hyvin taitava. Lukija jaksaa pitkätkin sepustukset ja yli sivun kappaleet uupumatta.

Rybakov sai itsekin opetusta totalitaarisesta valtiosta. Hän oli Siperian vankileirillä opettelemassa, mitä sopi kirjoittaa ja mitä ei. Oppi meni hyvin perille. Raskasta hiekkaa etenee vallankumousten ja Stalinin vainojen ajan läpi tavalla, jossa juutalaisille - eikä muillekaan - ei tapahdu mitään pahaa, vaan ihmiset luisuvat yhteiskuntamuodosta toiseen kitkattomasti.

Kirjailija käsittelee holokaustin ajan etäännytetysti. Kertojahenkilö oli rintamalla muualla ja kaikki on vain hänen kuulemaansa. Tekstin myötä kuulo paranee ja lopulta hän kuulee holokaustissa tuhoutuneiden ihmisten ajatuksetkin. Aluksi kertomus on totetavaa. Natsien hirmuteot kerrotaan sinällään ja ilman tunnepainotuksia. Loppua kohti tyyli muuttuu. Järjestetty tappaminen muuttuu sadistiseksi verellä mässäämiseksi. Lukija jää miettimään, huvittelivatko natsit hakkaamalla pikkulapsia yhdellä kirveeniskulla kahtia. Ehkä huvittelivatkin.

Pari juutalaisista on pettureita. Muut ovat ehdottomia ja yli-inhimillisiä sankareita. Kaikki kestävät julmimmankin kidutuksen salaisuuksiaan paljastamatta. Näin myös kahdeksanvuotiaat lapset. "Sulje vain silmäsi", huutaa äiti, kun hänen lapseltaan lyödään päätä poikki. Tuhomisesta jäljellä olevat juutalaiset hankkivat aseita ja ryhtyvät kapinaan. He pakenevat metsään. SS-sotilaat syöksyvät heidän tulitukseensa ja kuolevat kuin koirat.

Rybakovin kirja on merkittävä, koska se avaa näkymän juutalaisten kohteluun muualla kuin keskitysleireillä. Loppuosan liioiteltu sankaruus kalvaa sen uskottavuutta aikakauden kuvauksena.

Iltapäivälehdet kilpasilla

... ja kilpailu on rajua. Hinta on jo kilpailtu samaksi, samoin myyntipaikat. Nyt kilpaillaan sisällöllä. Ja eroa syntyy. Katso suurennuslasilla, jos et muuten havaitse.