Lääkärit ilman rahoja

 Olen vältellyt tarkasti hyväntekeväisyysjärjestöjä, joiden feissarit täyttävät aseman edustan. Miksi? Jos niille antaa nimensä, alkaa tulla paperipostia, sähköpostia ja puhelinsoittoja. Anna lisää, anna enemmän, anna enemmän lisää.

Satttuipa sitten netin varrella tulemaan vastaan mielenkiintoinen mahdollisuus lahjoittaa. Kertalahjoitus Lääkärit ilman rajoja -järjestölle. Hyvää tekevä järjestö, sille antaa mielellään, eikä sitoumusta jatkuvaan lahjoittamiseen. Annoin muutaman kympin.

Mutta miten kävi. Jonkin ajan kuluttua tuli samana päivänä kirje ja puhelinsoitto. Kun annoit kerran, anna nyt jatkuvasti. En muista, ilmoitinko heille typeryydessäni yhteystietoni, vai saivatko jostain selville. Vai satuinko peräti ymmärtämättömyyttäni antamaan luvan markkinointiin.

Joka tapauksessa tulos oli täysin eri kuin tarkoitus. Lääkärit ilman rajoja tekee hyvää työtä. Voisin lahjoittaa myöhemminkin, mutta ilman painostusta. Varsinkin ilman aggressiivista painostusta, mitä rahankerääjien puhelinmyynti pyrkii olemaan.

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella, Karisto 1906, Gutenberg-kokoelma

Alla on lieviä tai oikekastaan aika merkittäviä juonipaljastuksia.

Meriläinen on ollut 1900-luvun alkupuolella tuottelias kirjailija, mutta on jäänyt jo vallan unohduksiin. Vaikea sanoa näin vähällä tutustumisella, olisiko pitänyt vai ei. Kiistämätön ansio Meriläisellä on joka tapauksessa kansanperinteen kokoajana.

Sattumuksia Jänislahdella kuvaa papin ja hänen ympärillään olevien ihmisten vaiheita. Papin kaikki teot eivät ole kristillisen moraalin mukaisia. Pappi yrittää selittää tekemisensä parhain päin. Tilanne mutkistuu ja ajaa papin tuhoon. Tulee uusi pappi, hyvä pappi, joka laittaa kaiken hyväksi.

Kerronta alkaa elävänä, kuvaus on tarkkaan ja henkilöhahmot kiinnostavia. Repliikit ovat mainioita. Niitä höystetään usein sananlaskunomaisilla sanonnoilla. "Koira tietää uivansa, kun häntä kastuu." "Kyllä paha kirves vartta jatkaa." Juonikuvio avautuu vähitellen luoden lukijalle odotuksia. Kirjoittajan ote löystyy matkan varrella hieman, mutta ei niin, etteikö tekstiä jaksaisi lukea. Lopun lähellä, kun paha pappi on saatu hautaan ja hyvä pappi tilalle, teksti muuttuu uskonnolliseksi paasaukseksi. Se ei ole samaa paria kirjan alun kanssa.

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar (Aarne herran rahat: kertomus), 1904, Runeberg-kokoelma.

Kirjallisissa hämmästelyissä on vuorossa taas klassikkokirjailija, häneltä hieman harvinaisempi teos. Eikä kaikki taaskaan täysin miellytä.

Suomentaja on halunnut täsmentää nimeä lisäkkeellä "kertomus". Se viestii, että kyseessä on pikemminkin pitkä novelli kuin täysi romaani. Laihdutusta on ei niinkään kertomuksen pituudessa kuin sen laajuudessa - eikä tämä ole eduksi lukukokemukselle. 

Aihe on synkkä. Herra Arne on eläkkeellä oleva pappi. Hänen hallussaan on kirstullinen hopearahoja. Rahat ryöstetään, Arne ja hänen perheensä tapetaan. Vain kasvattitytär pelastuu. Jatkossa seurataan tämän kasvattityttären, murhaajien ja haamuna esiintyvän Arnen nuorimman tyttären vaiheiden kietoutumista yhteen. Tunnelma pysyy läpi tekstin synkkänä, mikä tietysti sopii aiheeseen. Loppuratkaisu on kelvollinen.

Mikä sitten vaivaa? Henkilöhahmot ovat suppeita, suppeasti kuvattuja ja yksiulotteisia. Samoin heidän tekonsa ovat kuin näyttelijöiden suorittamia. Kun mukana on haamu, kyseessä on fantasiateksti. Fantasia ei ole todellisuutta, mutta siinä pitäisi olla lainalaisuutensa. Nyt ne tuntuvat unohtuvan välillä kirjailijalta. Välillä Arnen tytär on näkymätön henki, välillä aivan kuin elävä ihminen. Muodonmuutokselle ei tule selitystä. 

Kirjan aiheessa ja juonirungossa olisi aihetta parempaan. Teksti on ihan kelvollinen luonnos, jonka pohjalla olisi voinut alkaa romaania kirjoittamaan. Mikä sitten mättää, että teksi ei miellytä novellina? Aihe ja alue ovat liian laajoja novelliksi. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut mielessä muuta, mutta on tullut kiire, tai hän on vain kyllätsynyt siihen ja halunnut pois käsistään.

Kaikkea ei ole silti syytä morkata. Lagerlöfin teksti luistaa aina, niin myös tässä. Ja kyllähän tarina etenee. Pakko on lukea se yhteen menoon alusta loppuun.

Laatunovelleja

Kuva: Kirjasampo

Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, WSOY 1998.

Esipuhe kertoo kokoelman sisältävän lyhyiden novellien klassikkoja. Myös se sanoo kirjan pohjautuvan 40 vuotta vanhempaan "Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja" -teokseen. Tuon vanhemman kirjan kerrotaan olleen kouluissa suosittu. Ja eikö! Uusikin viritelmä tuoksahtaa muinaisten kouluvuosien oheislukemistolta.

Kokoelman novellit ovat suurelta osalta tunnetuilta tekijöiltä, mikä on tietysti hyvä koulun yleissivistystehtävän kannalta. Ne ovat myös opettavaisia ja dramaattisia, melkein kaikki. Yhdessätoista novellissa kuolee keskeinen henkilö tai eläin, kymmenessä ei. Joistakin kirjan novelleista on aika jättänyt; ne tuntuvat lähinnä tyhmiltä. Maupassant, Tsehov ja Kafka ovat saaneet kaksikin novellia suppeaan 
kokoelmaan. Tekijöiden kaarti on rajattu maantieteellisesti tarkasti. Pohjoismaat, Ranska,  Italia, Venäjä ja USA. Miksi näin?

Jos on jäänyt vaikka Teuvo Pakkalan "Ihme ja kumma" koulussa lukematta, niin Laatunovellit tarjoaa tilaisuuden paikkaamiseen.

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879, Gutenberg-kokoelma

Sevillan parturi tunnetaan paremmin Rossinin Beaumarchaisin näytelmän pohjalta tekemästä oopperasta. Klassisen oopperan tekstit ovat usein naiveja, joten sellaisen ottaa oletuksena ja keskittyy laulun kuunteluun. Siispä suosittelen Rossinin oopperaa alla olevasta tekstistä huolimatta.

Beaumarchaisin näytelmä on - tai ainakin yrittää olla - nimensä mukaisesti komedia. Aika on ajanut sen huumorielementtien yli pahemman kerran. Huvittavaa on lähinnä surkuhupaisa tapa, jolla komediallisuutta yritetään luoda.

Gutenbergistä se löytyy, jos haluaa tällä rohkaisulla kirjan lukea. Näkemystäni saa kommentoida vapaasti.

Jack London: Klondyken kuningas

Jack London: Burning Daylight, 1910, Gutenberg-kokoelma. Suomennos nimellä Klondyken kuningas ilmestyi 1919.

Burning Daylight oli aikanaan myyntimenestys ja siitä tuli Londonin eniten myyty teos. Kirja muodostuu kolmesta osasta. 

Ensimmäisessä osassa päähenkilö Burnign Daylight (Päivänpaiste) seikkailee Alaskan kultakentillä, kapakoissa, kullanhuuhdontapaikoilla ja raskailla matkoilla uupumuksen ja nälän armoilla. Daylight on kaikessa ylivoimainen muihin kullanhuuhtojiin verrattuna, voimakkain, nopein ja älykkäin. Hän kokee seikkailuja erämaissa, postinkuljetuksessa ja uhkapelissä. Teksti on vahvaa Londonia. Erämaata kuvataan kiinnostavasti, henkilöt ovat persoonallisia, Daylightin matkat mielenkiintoisia. Tapansa mukaan London pistää överiksi sekä päähenkilön ominaisuudet että hänen kokemansa vaikeudet. Koottuaan miljoonaomaisuuden Daylight lähtee San Franciskoon sikäläisille pelikentille.

Toisessa osassa Daylight tekee bisnestä keinottelemalla ja toisten firmoja tuhoamalla. Kerronta on edelleen vahvaa, mutta kirjailija ei ole yhtä hyvin kotonaan tässä ympäristössä. Kas, Daylight ihastuu sihteeriinsä, tarkasti ottaen pikakirjoittajaansa. Nainen on tietenkin varustettu kaikilla ominaisuuksilla, joita kirjailija pitää naisesssa hyvinä. Daylight tavoittee sihteeriä, mutta tämä pistää kampoihin, halveksii hänen tapaansa tehdä bisnestä. Daylight ryhtyy kiinteistökehittäjäksi. Se ei riitä. Nainen näkee hänessä rapistuvan viskisiepon, jota kiinnostaa lopulta vain hänen bisneksensä. Daylight antaa firmansa mennä konkurssiin ja saa naisen omakseen.

Kolmannessa osassa Daylight ja nainen elävät onnellisina yksinkertaista elämää farmilla. Kirjan lopun lähellä Daylight löytää farmiltaan vahvan kultasuonen. Kuinkas sitten kävikään?

Burning Daylight on oman aikansa tuotos vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos sattuu pitämään Londonin Susikoirasta (White Fang), pitää myös tästä teoksesta.

Natalie Jenner: The Jane Austen Society, St. Martin's, 2020

Natalie Jenner: The Jane Austen Society

Ajattelin että nyt on juuri aika lukea amerikkalaista pintahöttöä. Goodreads suositteli tätä muutaman muun joukossa. Samalla tuli tilaisuus tutustua yhteen Austenilla ratsastavista sadoista kirjoista. Ostin Amazonista e-kirjana. Ei täytä hyllyjä, eikä tarvitse mennä Postin tungokseen jonottamaan.

Jennerin teoksessa on se etu moniin muihin Austenin inspiroimiin verrattuna, että siinä ei esiinny Austen itse eivätkä hänen romaanihenkilönsä. Kytkentänä Austeniin on hänen pitkäaikainen kotipaikkansa Chawton, hänen veljensä kartano ja päähenkilöiden innostus Austenin kirjoista.

Jennerin teos ei ole turhaan suosiolistojen huipulla. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa, varsinkin helposti ymmärrettävää. Teoksen henkilöt ovat Chawtonin asukkaita ja amerikkalainen filmitähti ja hänen raharikas miesystävänsä. He perustavat yhdistyksen Austenin asunnon (Chawton cottage) ja kartanon kirjaston pelastamiseksi. Tämä puuha etenee hiljalleen ilman merkittäviä käänteitä. Fokus on enemmänkin henkilöissä, heidän ajatuksissaan ja tekemisissään. 

Yllättävyys ja arvoituksellisuus ovat tipotiessään. Jokaisen henkilön ajatukset, persoonallisuus ja historia selitetään tarkasti, yleensä juuri ennen kuin hän tekee jotain merkityksellistä ta merkityksetöntä. Parinmuodostus on keskiössä kuten aikanaan Austenilla itsellään. Jennerillä lopputulos on aikaisin arvattavissa. Viidestä mahdollisesta pariutumisesta arvasin oikein neljä jo alkuvaiheissa. Filmitähden viimeisillä sivuilla mainittu uusi fiancé tuli yllätyksenä.

Jennerin tapa kuvata henklöitään ei voi olla vahinko, senverran pitkä on kiitettyjen luettelo kirjan lopussa. Ja hyviähän ovat myös kohdeyleisön arvostelut. Minä en nyt vain kuulu kohdeyleisöön. Jennerin kirja oli kuin kaurapuuron syöntiä paljaaltaan ilman lisukkeita. Ei maistu juuri miltään, mutta ei voi jättää keskenkään, voihan olla sokeri pohjalla.