Media raportoi joka päivä koronaan sairastuneiden määriä, koko maassa ja paikkakunnittain. Mutta kuka muistaa, mitä oli viime keväänä? Mitä oli erityisesti Helsingissä silloin jamitä on nyt? Määrät ovat suuria. Kauhistuttavinta on kasvusuunta. Alla olevassa taulukossa on sairastuneiden määrä viikoittain Helsingissä. Luvut on haettu THL:n nettisivun kautta. Ne ovat kaikkien saatavissa, kunhan näkee vähän vaivaa pyöritellä THL:n kuutioita.
Dafne du Maurier: Jamaica Inn, Google Play
ETsin käsiini Du Maurierin kirjan kurssin harjoitustehtävää varten. Gutenbergissa sitä ei ole, koska kirjailija on kuollut vasta vuonna 1989. Tarvitsin kirjan heti, joten etsin e-version. Suomenkileisenä sitä ei ole sähköisenä saatavilla. Vähän näyttää siltä, että sitä ei ole suomennettu ollenkaan. Kirja oli tuttu englannin kurssilta. Nyt luin sen uudestaan.
Wikipediassa on perusteellinen juoniselostus; sen verran perusteellinen, että sitä ei ole hyvä katsoakaan, jos aikoo lukea kirjan.
Jamaica Inn edustaa genreltään goottista kauhua, voisi sanoa että naisille suunnattuna. Silti siinä ei hempeillä, vaan ruumiita tulee kasoittain. Loppuratkaisu ja loppukohtaus eivät ole ihan linjassa tämän päivän naiskirjailijoiden tuotannon kanssa.
Jos kauhusta tykkää ja helpohko englanti on hallussa, niin siitä vaan lukemaan.
Hitchcock on tehnyt kirjan pohjalta epäonnistuneen elokuvan. Filmin mustavalkokuvaus on loistava, samoin Maureen O'Hara. Muutoin leffa on varsin kummallinen, sanoisinpa hullunkurinen.
Anni Kytömäki: Margarita, Gummerus 2020
Vihdoinkin sain finlandiavoittajan luettua. Kannatti se lukea. Kerronta on vähäeleistä, ei suurta draamaa, vaikka päähenkilölle tulee vastaan vaikeita tilanteita. Teos on mainio vastakohta nykyisin niin yleisille yliviritetyille kirjoille. Ei herkutella seksillä eikä väkilvallalla, ei luoda jännitystä vihjailuilla ja ennakoinnelilla. Asiat tulevat esiin silloin, kun ne tapahtuvat.
Alkuun oli vaikea pysyä mukana, kuka romaalihenkilöistä on kuka ja mitä varten. Loppua kohti henkilöiden langat kohtaavat. Yhteensattumia on paljon. No mikä siinä, tämähän on fiktiota. Viimeisille sivuille on haettu erilaista (muussa kirjaliisuudessa normaalia) jännitystä. Ehkä turhaan.
En viitsi rakennella tähän minkäänlaista juoniselostetta. Niitä on muilla bloggaajilla jo tarpeeksi. Esimerkiksi täällä on hyvä esittely, mukana myös arviointia kirjoitustyylistä ja kirjan teemoista.
Esittelyteksti on Gummeruksen sivulla.
Ann Radcliffe on 1700 ja 1800 -lukujen taitteessa elänyt kirjailija.
Hän on yksi goottinen kauhu -nimellä tunnetun genren perustajia. Romance of the Forest (1791) on hänen kolmas teoksensa. Siitä tuli hänen kirjallinen läpimurtonsa. The mysteries of Udolpho (1794) on ainoa suomennettu Radcliffen teos. Sitä pidetään hänen merkittävimpänä aikaansaannoksenaan. Se oli jättimenestys, myös kirjalijalle. Kustantaja maksoi käsikirjoituksesta 500 puntaa. Tavanomainen korvaus oli siihen aikaan kymmenen puntaa. Udolpho on myös Jane Autenin Northanger Abbey -kirjan parodioinnin kohteena.
Tästä eteenpäin ei kannata lukea, jos aiot lukea teoksen, sillä seuraavassa on raskaita juoniplajastuksia.
The Romance of the Forest on varsin kummallinen kirja. Alkupuoli on puhdasta kauhua. Nykymaailmassa sen kauhuelementit tuntuvat väljähtäneiltä ja kliseisiltä. Siitä ei toki voi syyttää kliseisiksi muodostuneiden tapahtumien luojaa. Päähenkilö on nuori neito, joka on heitteillä muiden armoilla. Rikoksiaan suureen metsään pakeneva mies ja hänen vaimonsa auttavat neitoa. Paha markiisi vainoaa häntä, haluaa ensin rakastajattarekseeen ja myöhemmin tappaa. Toisaalta häntä kosii nuori mies toisensa jälkeen. Yhteen heistä neito rakastuu viidessä minuutissa. Uhka ja kaltoinkohtelu toisensa jälkeen vyöryy neitoa kohti. Itkua riittää litrasta toiseen. Viimein, suunnilleen kirjan puolivälissä neito pääsee markiisia pakoon merkittävien vaiheiden jälkeen, joissa sekä rakasta että markiisia lyödään miekalla päähän.
Sitten ollaankin Italiassa, turvassa. Neito pääsee paikallisen papin perheeseen lähes oman lapsen asemaan. Kaikki on hyvin, niin hyvin kymmeniä sivuja, muuten mutta neito huokailee vankilassa viruvan rakkaan perään.
Papin terveys horjuu ja sitä lähdetään parantamaan rannikolle. Erinäisten käänteiden jälkeen tullaan rakkaan vankilan luokse. Käy ilmi, että kuolemaantuomittu rakas on papin poika. Lukuisia sivuja vietetään vankisellissä ottamassa jäähyväisiä kohta teloitettavasta rakkaasta. Itkua riittää. Lukija käy kyyniseksi, koska on varma, että teloitus kuitenkin siirretään.
Loppuhuipennus tapahtuu Pariisissa. Paha markiisi on haastanut oikeuteen neitoa alussa auttaneen miehen. Oikeudenkäynti venyy ja laajenee. Se kääntyy vähitellen markiisia vastaan. Markiisia auttaneet roistot ja neito todistavat. Vähävarainen markiisi on tapattanut upporikkaan veljensä. Neito on tämän veljen tytär. Markiisi tekee itsemurhan ennen ratkaisevaa oikeudenistuntoa. Neito saa isänsä suuren omaisuuden ja lisäksi osan pahan markiisin varoista. Kuolemaantuomittu rakas armahdetaan ja hän saa korkean viran armeijassa. Neito ja rakas asettuvat onnellisina asumaan Sveitsiin järven rannalle.
Yksi roistoista kertoo vapaaehtoisesti, että hän on tappanut markiisin veljen tämän käskystä. Kiitokseksi hänet hirtetään.
Että sellainen tapaus.
Lisää Radcliffestä voit lukea täältä, ja täältä.
ja tätä postausta laajakatseisemman The Romance of the Forest -teoksen referaatin täältä.
Kuvalähde Wikimedia Commons.
Kuvan kirjoitus oli Vuosaari-lehdessä hiljan.
Kaupunkilainen pyysi soraa ulkoiluteille ja kaupunki sen toteuttikin. Oliko kaupunkilainen tyytyväinen? No ei todella. Kaupunki oli mennyt tekemään muutakin ja peräti ilman kaupunkilaisen toivetta. Vaikea on kaupungin palvella asukkaita. Jos ei tuo soraa, se on väärin. Jos tuo soraa, sekin on väärin tehty. Vai olisiko vika kaupunkilaisen toiveessa? Olisi pitänyt pyytää, että kaupunki tuo soraa, mutta ei tee mitään muuta.
