Uimarannalla, näytös 5

Kelpaa nyt käydä uimassa ja pesulla, kun on pesuaineet valmiina pesuvedessä.

Huomatkaa, että en sorru sanomaan mitään lapsen heittämisestä. Niin loppuu tuo tautologiakin nopeammin.

Liisa Enwald: Luova kirjoittaja

Liisa Enwald: Luova kirjoittaja, Gummerus 1980

Näin jossain maininnan, että tässä olisi hyvä kirjoittamisopas. Koska se on ikivanha, sitä ei tietenkään ole saatavissa kirjakaupoista. Mutta divareissa ja huutonetissä sitä on tarjolla runsaasti. Ostamani kappale sattui olemaan Turun kaupunginkirjaston poistoja. On se ollut lainassakin, koska selkämys on auennut ja nidottu jälkeenpäin yhteen. Pientä nuhraantumista on näkyvissä kulmissa. Lukijat näyttävät kunnioittaneen kirjaa. Yhtään alleviivausta tai merkintää ei ole. Epäilen kuitenkin, että kirjaa on lainattu mutta ei luettu.

Teos on kaksijakoinen. Se on kirjoittajakurssin pitäjän opas, mutta sisältää tiivistettynä peruskurssin keskeisen sisällön. Jako on onnistunut. Sisältöosa kokoaa hyvin ne perusopit, jotka alkeiskursseilla yleensä esitetään. Esitys on niin selkeää, että se sopii itseopiskelijallekin. Vielä paremmin se toimii kursseja käyneen kertausmateriaalina. Kirjoituskurssin normaali kirjallinen materiaalihan on epämääräinen kasa kalvokopioita, joista ei juuri ole jälkeenpäin iloa.

Kurssin ohjaajan opastus on epämääräisempi. Luonnollista, sillä ohjaajien kursseja on hyvin vähän verrattuna perustason kursseihin. Kirjoittamisoppaiden yleinen synti on siinä, että oppaan kirjoittaja purkaa tekstiinsä sen turhauman, jonka hän on kerännyt kursseja vetäessään. Enwaldin kirjassa tämä painolasti on kokonaan ohjaajille tarkoitetussa osuudessa.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille kirjoittamisen harrastajille. Välttämätömälle lukulistalle kuuluvat myös ainakin Rimmon-Kenan ja Aristoteleen runousoppi, siitä se uusin selityksin varustettu suomennos.

Epätoivoa klikkauskalastelussa

Ja mitäpä käteen vedetään? No hanska tietenkin.

Kari levola: Kirjailijan työmaat

Kari levola (toim.): Kirjailijan työmaat, Tammi 2007.

Levolan teos on kokoelma vakiintuneiden kirjailijoiden kuvauksia heidän omasta työstään. Suurimmalta osaltaan ne ovat kirjoittamista koskevia omaelämäkertoja. Useimpia tekstejä on mukava lukea. Ovathan ne eturivin (tai tokarivin) kirjailijoiden aikaansaannoksia. Varsinkin niiden kirjailijoiden tekstit ovat mielenkiintoisia, joihin on jokin kontakti - luettu kirja tai kuunneltu esitelmä. Na antavat taustaa, mikä tuo kirjoittaja tai puhuja on, miten hän on tullut siihen pisteeseen, jossa olen häntä lukenut tai hänet nähnyt.

Syvällisyydeltään tekstejä on laidasta laitaan: nopeasti kyhättyjä ja syvällisiä pohdintoja kirjailjan roolista. Jotkin pursuavat vaatimattomuutta, jotkin ovat hillitöntä oman itsen ylistystä.

Ja sitten Tammelle risuja. Omista kirjailijoista tai teoksista ei viitsitä pitää omalla nettisivulla mitään esittelyjä. Siellä on vain viittaus suppeaan #kirja-palveluun. Levola löytyi ko. paikasta mutta hänen kirjaansa ei.

Havainnekuva ja havaittu kuva

Yhdestä luhtitalosta on asuntoja myynnissä. Kadun varressa olevassa taulussa talo näyttää tältä.

Talon edessä on iso nurmikko.
Tonttia rajaa puurivi.
Talon takana siintää järvi.

Ja tältä se näyttää luonnossa.

Talon edessä on kapea nurmikkokaistale syvän kuopan pohjalla.
Tonttia ympäröi vahvatekoinen rauta-aita.
Talon takana on epämääräistä pusikkoa.

Yle ja riemuisa rappaus

Ylen sivulla oli mainio artikkeli Muuramen kirkosta, joka on itsensä Alvarin suunnittelema. Pari yksityikohtaa tekstin loppupuolella jäi kummastuttamaan.

Aina ei rappaus pysy seinässä, vaan putoaa pois. Miten kirkon saa rapattua tiilistä, jää tämän Wikipedian kuvan valossa arvoitukseksi.

Ja tällainen se riemukaari on. Ei näytä kovin riemukkaalta. Olisiko toimittaja sekoittanut sanat riemukaari ja holvikaari. Ei siis tiennyt kummankaan merkitystä. Ei jaksanut ottaa selvää.

Kuvassa Tituksen riemukaari Roomassa, lähde Wikipedia.

Huumorin ja satiirin symposium, Orivesi

Oriveden nauru oli taas kerran. Hyvä niin. Yleisöä oli mukavasti, 20-30. Ensimmäinen esiintyminen. Runoilija lukee puheeensa käsikirjooituksesta niin hiljaisella ja ohuella äänellä, että edes tokarivissä ei tahdo saada selvää. Paikkana on ankean Suvantosalin ankea nurkka. Seinällä on ryppyinen valkokangas, minkäänlaisia äänenvahvistimia ei ole. Taustalta kuuluu rumpujen jytke.

Onneksi Suvanto oli vuokrattu viikonlopuksi joillekin rummuttajille. Siirryimme päärakennukseen inhimillisempiin oloihin. Osa esityksisä oli oikein hyviä ja mielenkiintoisia, aiheet antiikista burleskiin.

Mitä kärpänen sanoi, kun lensi hevosen suuhun?

Oriveden opisto myytiin syksyllä Ahlmanin ammattiopistolle. Pelkäsimme tuhon alkavan. Toistaiseksi ei päällepäin näy muuta muutosta kuin ruokalan ulkoasun kohentuminen ja Ahlmanin tuotteiden myyntihylly. Enemmän varmasti tulee. Toivottavasti se on positiivista ja iskee Oriveden opiston ongemien ytimeen: asenteisiin, uudistumiseen, ja markkinointiin.