Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

 Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella, Bazar 2020

Kustantaja vetää yhteen näin: Nainen parvekkeella on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen tiheätunnelmainen taidemysteeri, jonka vaiheikas tarina vie mukanaan Helsingistä Turkuun ja Berliinistä Pariisiin.

Kirjan keskiössä on Edelfeltin teos Nainen parvekkeella. Teosta intohimoisesti tavoitellut taiteen kerääjä on viimein saanut sen haltuunsa. Yllättäen Ranskasta on löytynyt sen luonnoksia. Niiden omistus ja olinpaikka ovat epäselviä. Toimittaja ryhtyy selvittämään kumpaakin johtolankaa Edelfeltin ajatuksiin. Kummallisia asioita alkaa tapahtua. Pahikset ovat teoksen ja luonnosten perässä. Syntyy vauhdikas tapahtumien ketju. Väliin on leikattu Edelfeltin ja häntä ympäröivien ihmisten elämää.

Nainen parvekkeella on vatavirrasta eroava dekkari. Paljon painoa annetaan ihmisten, heidän elämänsä ja heidän suhteidensa kuvaamiseen. Taiteen näkökulmat ovat myös mukana. Kirjoittajat osaavat kirjoittaa. Teksti on luettavaa, tapahtuvat vievät mukanaan.

Juoni kulkee sujuvasti. Tapahtumia tapahtuu, asioita paljastuu. Loppuhässäkkä on todella vauhdikas. Kun pahikset ja heidän motiivinsa paljastuvat, stoorin uskottavuutta joutuu jonkin verran uskottelemaan itselleen.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. (The Remains of the Day, 1989.). Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 1990

Luin vuosia sitten Ishigurolta teoksen Silmissä siintävät vuoret, josta pidin. Siitä innostuneena luin Me orvot. Siitä taas en innostunut. Tuntui sekavalta eikä aihepiiri innostanut. Pari vuotta sitten luin Haudatun jättläisen. Yhteenvedonomaisesti: hömelö. Tämä on minun mielipiteeni, kritiikki lehdistössä on tietysti ollut kiittävää. No, vähän aikaa sitten tuli mieleen Pitkän päivän ilta, ja sen aikoinaan saama ylistys. Etsin käsiini ja luin. Tuntui hyvältä.

Kirjan kertoja ja päähenkilö on vanha hovimestari. Hän on lomalla, ajelee autolla ja muistelee menneitä. Kaikki kerronta on hänen merkintäjään päiväkirjaan tai kirjeisiin. Hän siis tulkitsee tapahtumia ja tekojaan oman käsityksesnsä kautta. Kaikkia tekoja lukija ei pidä yhtä viisaina kuin kertoja. Lukija joutuu itse ajattelemaan, mikä oli viisasta, mikä tyhmää ja mikä karkea hölmöily.

Kertoja on suurimman osan ajasta menossa tapaamaan entistä kartanon taloudenhoitajaa houkutellakseen tämän takaisin. Sekin lässähtää. Lukija saa miettiä, mikä oli naisen ristiriitaisen viestinnän tarkoitus.

Teoksen erityinen vahvuus on sen minimaalisuus kerronnassa ja sisällössä. Kannattaa lukea.

Kirjan alkuperäinen nimi on  The Remains of the Day. Voi miettiä, kuin käännös siihen istuu. Esimerkiksi ruotsiksi se on käännetty Återstoden av dagen.

Lääkärit ilman rahoja

 Olen vältellyt tarkasti hyväntekeväisyysjärjestöjä, joiden feissarit täyttävät aseman edustan. Miksi? Jos niille antaa nimensä, alkaa tulla paperipostia, sähköpostia ja puhelinsoittoja. Anna lisää, anna enemmän, anna enemmän lisää.

Satttuipa sitten netin varrella tulemaan vastaan mielenkiintoinen mahdollisuus lahjoittaa. Kertalahjoitus Lääkärit ilman rajoja -järjestölle. Hyvää tekevä järjestö, sille antaa mielellään, eikä sitoumusta jatkuvaan lahjoittamiseen. Annoin muutaman kympin.

Mutta miten kävi. Jonkin ajan kuluttua tuli samana päivänä kirje ja puhelinsoitto. Kun annoit kerran, anna nyt jatkuvasti. En muista, ilmoitinko heille typeryydessäni yhteystietoni, vai saivatko jostain selville. Vai satuinko peräti ymmärtämättömyyttäni antamaan luvan markkinointiin.

Joka tapauksessa tulos oli täysin eri kuin tarkoitus. Lääkärit ilman rajoja tekee hyvää työtä. Voisin lahjoittaa myöhemminkin, mutta ilman painostusta. Varsinkin ilman aggressiivista painostusta, mitä rahankerääjien puhelinmyynti pyrkii olemaan.

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella, Karisto 1906, Gutenberg-kokoelma

Alla on lieviä tai oikekastaan aika merkittäviä juonipaljastuksia.

Meriläinen on ollut 1900-luvun alkupuolella tuottelias kirjailija, mutta on jäänyt jo vallan unohduksiin. Vaikea sanoa näin vähällä tutustumisella, olisiko pitänyt vai ei. Kiistämätön ansio Meriläisellä on joka tapauksessa kansanperinteen kokoajana.

Sattumuksia Jänislahdella kuvaa papin ja hänen ympärillään olevien ihmisten vaiheita. Papin kaikki teot eivät ole kristillisen moraalin mukaisia. Pappi yrittää selittää tekemisensä parhain päin. Tilanne mutkistuu ja ajaa papin tuhoon. Tulee uusi pappi, hyvä pappi, joka laittaa kaiken hyväksi.

Kerronta alkaa elävänä, kuvaus on tarkkaan ja henkilöhahmot kiinnostavia. Repliikit ovat mainioita. Niitä höystetään usein sananlaskunomaisilla sanonnoilla. "Koira tietää uivansa, kun häntä kastuu." "Kyllä paha kirves vartta jatkaa." Juonikuvio avautuu vähitellen luoden lukijalle odotuksia. Kirjoittajan ote löystyy matkan varrella hieman, mutta ei niin, etteikö tekstiä jaksaisi lukea. Lopun lähellä, kun paha pappi on saatu hautaan ja hyvä pappi tilalle, teksti muuttuu uskonnolliseksi paasaukseksi. Se ei ole samaa paria kirjan alun kanssa.

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar (Aarne herran rahat: kertomus), 1904, Runeberg-kokoelma.

Kirjallisissa hämmästelyissä on vuorossa taas klassikkokirjailija, häneltä hieman harvinaisempi teos. Eikä kaikki taaskaan täysin miellytä.

Suomentaja on halunnut täsmentää nimeä lisäkkeellä "kertomus". Se viestii, että kyseessä on pikemminkin pitkä novelli kuin täysi romaani. Laihdutusta on ei niinkään kertomuksen pituudessa kuin sen laajuudessa - eikä tämä ole eduksi lukukokemukselle. 

Aihe on synkkä. Herra Arne on eläkkeellä oleva pappi. Hänen hallussaan on kirstullinen hopearahoja. Rahat ryöstetään, Arne ja hänen perheensä tapetaan. Vain kasvattitytär pelastuu. Jatkossa seurataan tämän kasvattityttären, murhaajien ja haamuna esiintyvän Arnen nuorimman tyttären vaiheiden kietoutumista yhteen. Tunnelma pysyy läpi tekstin synkkänä, mikä tietysti sopii aiheeseen. Loppuratkaisu on kelvollinen.

Mikä sitten vaivaa? Henkilöhahmot ovat suppeita, suppeasti kuvattuja ja yksiulotteisia. Samoin heidän tekonsa ovat kuin näyttelijöiden suorittamia. Kun mukana on haamu, kyseessä on fantasiateksti. Fantasia ei ole todellisuutta, mutta siinä pitäisi olla lainalaisuutensa. Nyt ne tuntuvat unohtuvan välillä kirjailijalta. Välillä Arnen tytär on näkymätön henki, välillä aivan kuin elävä ihminen. Muodonmuutokselle ei tule selitystä. 

Kirjan aiheessa ja juonirungossa olisi aihetta parempaan. Teksti on ihan kelvollinen luonnos, jonka pohjalla olisi voinut alkaa romaania kirjoittamaan. Mikä sitten mättää, että teksi ei miellytä novellina? Aihe ja alue ovat liian laajoja novelliksi. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut mielessä muuta, mutta on tullut kiire, tai hän on vain kyllätsynyt siihen ja halunnut pois käsistään.

Kaikkea ei ole silti syytä morkata. Lagerlöfin teksti luistaa aina, niin myös tässä. Ja kyllähän tarina etenee. Pakko on lukea se yhteen menoon alusta loppuun.

Laatunovelleja

Kuva: Kirjasampo

Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, WSOY 1998.

Esipuhe kertoo kokoelman sisältävän lyhyiden novellien klassikkoja. Myös se sanoo kirjan pohjautuvan 40 vuotta vanhempaan "Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja" -teokseen. Tuon vanhemman kirjan kerrotaan olleen kouluissa suosittu. Ja eikö! Uusikin viritelmä tuoksahtaa muinaisten kouluvuosien oheislukemistolta.

Kokoelman novellit ovat suurelta osalta tunnetuilta tekijöiltä, mikä on tietysti hyvä koulun yleissivistystehtävän kannalta. Ne ovat myös opettavaisia ja dramaattisia, melkein kaikki. Yhdessätoista novellissa kuolee keskeinen henkilö tai eläin, kymmenessä ei. Joistakin kirjan novelleista on aika jättänyt; ne tuntuvat lähinnä tyhmiltä. Maupassant, Tsehov ja Kafka ovat saaneet kaksikin novellia suppeaan 
kokoelmaan. Tekijöiden kaarti on rajattu maantieteellisesti tarkasti. Pohjoismaat, Ranska,  Italia, Venäjä ja USA. Miksi näin?

Jos on jäänyt vaikka Teuvo Pakkalan "Ihme ja kumma" koulussa lukematta, niin Laatunovellit tarjoaa tilaisuuden paikkaamiseen.

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879, Gutenberg-kokoelma

Sevillan parturi tunnetaan paremmin Rossinin Beaumarchaisin näytelmän pohjalta tekemästä oopperasta. Klassisen oopperan tekstit ovat usein naiveja, joten sellaisen ottaa oletuksena ja keskittyy laulun kuunteluun. Siispä suosittelen Rossinin oopperaa alla olevasta tekstistä huolimatta.

Beaumarchaisin näytelmä on - tai ainakin yrittää olla - nimensä mukaisesti komedia. Aika on ajanut sen huumorielementtien yli pahemman kerran. Huvittavaa on lähinnä surkuhupaisa tapa, jolla komediallisuutta yritetään luoda.

Gutenbergistä se löytyy, jos haluaa tällä rohkaisulla kirjan lukea. Näkemystäni saa kommentoida vapaasti.