Jules Lermina: Dolda makter, skildringar ur det hemlighetfullas värld, Fröléens bokskatt, 1908.Fröléen oli ruotsalainen kustantaja. Se perustettiin 1880 ja kaatui erinäisten yhdistämisten ja erottamisten kautta konkurssiin 1970. Se julkaisi menneen vuosisadan alkupuolella kerran kuussa ilmestyvää kirjallista aikakauslehteä. Sarjan osan 21 täyttävät ranskalaisen kirjailijan Jules Lerminan kolme novellia: Dårarne, Det tysta huset ja Spiken. Jaksoin lukea niistä vain ensimmäisen.
Novelli liikkuu jossain fantasian ja liioittelevan kerronnan rajamailla. Päähenkilö tarkkailee asianajajansa käytöstä, tämän pakonomaista menemistä autiotaloon joka päivä samaan aikaan. Hän seuraa asianajajaa taloon, tarkkailee tämän ja kahden muun miehen järjetöntä käytöstä ja saa aikaan tulipalon. Palava parru putoaa hänen päähänsä ja hän menettää tajuntansa. Ja kas, kun hän herää, hän huomaa, että häntä pidetään mielisairaana. Hänet viedään mielisairaalaan. Asianajaja on tietysti naapurihuoneessa. Päähenkilö yrittää nähdä asianajajan pään sisään ja onnistuukin siinä.
Kertomus alkaa hyvin. Asianajaja käyttäytyy todella oudosti. Mutta vähitellen mennään harhaan. Hupsista vaan ja ollaan hulluja. Hulluutta kuvataan päähenkilön uudestaan ja uudestaan toistuvilla pakkomielteisillä ajatuksilla, jotka on esitetty pitkästyttävästi ja rasittavasti. Juoni on kokonaisuutena jokseenkin älytön. Lopppu on hölmö. Lukijaa tuskastuttaa minä-kertojan ja preesensin käyttö: Menen nyt taloon, olen nyt talossa pimeässä huoneessa, kiipeän nyt kaapin päälle, juoksen nyt pakoon. Höh!
Jos nykyään kirjoitetaan epäonnistuneita kertomuksia, niin sitä tehtiin jo sata vuotta sitten. Erona on se, että silloin ne painettiin arvokkaan kustantajan toimesta ja käännettiin ja painettiin toisen arvokkaan kustantajan toimesta. Nykyisin ne jäävät tekijän koneelle tai sijoittuvat jollekin netin kirjoittajasivustolle.
Mietittäväksi jää, oliko hölmö kertomus niin hölmö sen ajan lukijan mielestä. Kirjoitustyyli oli silloin yleisesti erilainen ja teksti eteni verkkaisemmin. Asioita perusteltiin vahvemmin, eikä jätetty lukijan havaittavaksi. Mutta tuntuiko juoni siihen aikaan paremmalta? Oliko sen väliä? Oliko hulluudesta, mielisairaalasta ja väkivaltarikoksesta kertominen riittävää mielenkiinnon ylläpitämiseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti