Syksy on hyvä vuodenaika, ainakin silloin, kun ei sada. Tänään ei satanut. Oli kiva kaivaa esiin valtavan suuria puhtaan kellertäviä perunoita kuohkeasta mullasta. Ne eivät olleet siellä sattumalta, vaan seurausta siitä, että olin keväällä istuttanut siemenperunat; kuokalla kovan ähinän ja puhinan säestyksellä.
Pari vuotta sitten kaadoin pusikon paikasta, jossa on ollut peltoa joskus sata vuotta sitten. Koska se on ollut peltoa, siinä ei ole kiviä. Koska siinä on ollut epämääräistä pusikkoa vuosikymmenet, maassa on paksulti puoliksi lahonnutta eloperäistä ainetta. Perunat kasvavat siinä hyvin ja sitä on helppo käsitellä, istuttaa ja kaivaa kuokalla. Kantoja ja juuria on tietysti paljon, mutta mitäs niistä. Aika hoitaa ne. Sillä välin kasvatan perunat kantojen välissä.
En käytä apulantaa. Maa köyhtyy, jos ravinteita ei lisätä, koska peruna on melkoinen ravinteiden kuluttaja. Lisään niitä niittämällä heinää viereiseltä niityltä ja laittamalla ne perunapenkkien väleihin. Ne maatuvat ja antavat perunoille ravinteita. Seurauksena niitty köyhtyy. Sekin on tarkoitus. Tavoittelemani kukkaniityn pitää olla ravainteista köyhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti