 |
| Kuva: Elisa |
Luin Supisen kirjan Liha tottelee kuria noin vuosi sitten. Minusta se oli mainio. Kerrankin humoristinen kirja, joka ei ole väkisin väännetty ja joka pysyy luettavana loppuun asti. Keväällä yritin lukea Orvokki Leukaluun urakirjaa. Katkera pettymys. Ahtaaseen formaattiin ängettyä teennäistä yritystä kehittää vitsiä. En jaksanut lukea loppuun asti. Säteeseen kävin käsiksi sekalaisin ajatuksin.
Supinen osaa kirjoittaa. Tyyli on miellyttävää, selkeää ja helppolukuista eikä typerillä kielikuvilla konstailla. Alkuun luin innolla. Sitten alkoi tökkiä. Aika, paikka tai näkökulmahenkilö vaihtui parin sivun välein. Kirja oli helppo panna sivuun, kun tuli uusi alku uudestaan ja taas uudestaan. Katkot tietenkin huononsivat pirstaleista lukukokemusta. Lopulta sain sen rämmittyä loppuun asti. Luin jokaisen sanan.
Kirjassa on paljon hienoja juttuja. Mielenkiintoiset henkilöt, ehkä turhan yksioikoiset ja suppeat. On jännittävä yhteisö. Muinaisusko on kiinnostava. Mutta mutta. Kaikki tapahtumat ja jännitteet hupenevat jotenkin vähäpätöisiksi. Johtavaksi teemaksi jää välinpitämätön paneskelu. Kirjan alussa luvattu ratkaisu tulee yllättäen. Lopussa on jonkilainen epilogi, joka on kirjan kanssa vähän eri paria.
Huomasin lukuisat kirjoitusvirheet, siihen ovat kiinnittäneet huomiota myös muut. Eikö Södikalla ole enää yhtään kustannustoimittajaa?
Ajan, paikan ja näkökulman kieputtamisessa Supinen ei ole yksin. Pikemmin päinvastoin, se tuntuu olevan sääntö nuorilla naiskirjailijoilla. Mutta miksi? Ketä tai mitä se hyödyttää? Sillä voi yrittää peittää juonen puuttumisen, mutta sillä voi hukata olemassa olevan juonen, jos se ei ole riittävän vahva. Eikö musiikkivideoiden turruttama lukija jaksa lukea yhtä jatkumoa kuin pari sivua? Kirja ei siis ollut minulle. Monet muut, esimerkiksi Morre, ovat siitä pitäneet..
Toisten kommentteja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti