Teksti sisältää juonipaljastuksen.
 |
| Amazonin kuva |
Tänä merkillisenä aikana tulee mieleen lukea jotain helposti sulatettavaa ja tuttua. Mikäpä parempi idea kuin tarttua Selma Lagerlöfin kirjaan.
Kironalainen on taattua Lagerlöfiä loppua lukuunottamatta. Asetelma on tuttu. On äkkipikainen ja tasapainoton pappi. On vaimo joka kärsii papin alistamana olostaan. On mies, joka rakastaa vaimoa ja kykenisi pitämään hänet onnellisena. Kirjallisuuden luokittelijoille tuttu tilanne: este rakkaudelle. Nainen on naimisissa, samoin mies. Miehen yllä on kirous, hän on osallistunut nälänhädässä kuolleen matkatoverinsa syöntiin, ihmissyöntiin. Sata vuotta sitten se oli ilmeisesti rikoksista kauhein, sellainen josta ei ole armahdusta.
No, tarina polveilee sinne tänne mutta lähestyy ratkaisua. Hyvän miehen vaimo kuolee, papin vaimo karkaa kotoa. Hyvä mies saa naisen, pappi tyytyy kohtaloonsa. Aivan lopussa pappi pitää kymmenien sivujen pituisen paasauksen, jossa hän lähinnä ylistää hyvää miestä. Hän lukee haltuunsa saamansa kirjeen, jossa hyvän miehen entinen matkatoveri kertoo, että mies ei osallistunut ihmissyöntiin. Hän oli tajuton sairaudesta ja hänelle uskoteltiin, että hän oli osallistunut. Hyvä mies saa ONNESTA sairauskohtauksen ja kuolee vuoden kuluttua. Vaimo palaa papin luokse.
Kirja on tuttua ja hyvälaatuista Lagerlöfiä lopun paasauskohtausta lukuunottamatta, mikä tuntuu tässä ajassa pelkästään rasittavalta. Kirjoittamisen aikakauden moraaliin sopii, että papin vaimon ottanut mies saa rangaistuksen, kuolee, ja pappi saa omansa takaisin. Onnesta sairastuminen tuntuu silti hassulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti