Kirjallisissa hämmästelyissä on vuorossa taas klassikkokirjailija, häneltä hieman harvinaisempi teos. Eikä kaikki taaskaan täysin miellytä.
Suomentaja on halunnut täsmentää nimeä lisäkkeellä "kertomus". Se viestii, että kyseessä on pikemminkin pitkä novelli kuin täysi romaani. Laihdutusta on ei niinkään kertomuksen pituudessa kuin sen laajuudessa - eikä tämä ole eduksi lukukokemukselle.
Aihe on synkkä. Herra Arne on eläkkeellä oleva pappi. Hänen hallussaan on kirstullinen hopearahoja. Rahat ryöstetään, Arne ja hänen perheensä tapetaan. Vain kasvattitytär pelastuu. Jatkossa seurataan tämän kasvattityttären, murhaajien ja haamuna esiintyvän Arnen nuorimman tyttären vaiheiden kietoutumista yhteen. Tunnelma pysyy läpi tekstin synkkänä, mikä tietysti sopii aiheeseen. Loppuratkaisu on kelvollinen.
Mikä sitten vaivaa? Henkilöhahmot ovat suppeita, suppeasti kuvattuja ja yksiulotteisia. Samoin heidän tekonsa ovat kuin näyttelijöiden suorittamia. Kun mukana on haamu, kyseessä on fantasiateksti. Fantasia ei ole todellisuutta, mutta siinä pitäisi olla lainalaisuutensa. Nyt ne tuntuvat unohtuvan välillä kirjailijalta. Välillä Arnen tytär on näkymätön henki, välillä aivan kuin elävä ihminen. Muodonmuutokselle ei tule selitystä.
Kirjan aiheessa ja juonirungossa olisi aihetta parempaan. Teksti on ihan kelvollinen luonnos, jonka pohjalla olisi voinut alkaa romaania kirjoittamaan. Mikä sitten mättää, että teksi ei miellytä novellina? Aihe ja alue ovat liian laajoja novelliksi. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut mielessä muuta, mutta on tullut kiire, tai hän on vain kyllätsynyt siihen ja halunnut pois käsistään.
Kaikkea ei ole silti syytä morkata. Lagerlöfin teksti luistaa aina, niin myös tässä. Ja kyllähän tarina etenee. Pakko on lukea se yhteen menoon alusta loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti