Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. (The Remains of the Day, 1989.). Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 1990

Luin vuosia sitten Ishigurolta teoksen Silmissä siintävät vuoret, josta pidin. Siitä innostuneena luin Me orvot. Siitä taas en innostunut. Tuntui sekavalta eikä aihepiiri innostanut. Pari vuotta sitten luin Haudatun jättläisen. Yhteenvedonomaisesti: hömelö. Tämä on minun mielipiteeni, kritiikki lehdistössä on tietysti ollut kiittävää. No, vähän aikaa sitten tuli mieleen Pitkän päivän ilta, ja sen aikoinaan saama ylistys. Etsin käsiini ja luin. Tuntui hyvältä.

Kirjan kertoja ja päähenkilö on vanha hovimestari. Hän on lomalla, ajelee autolla ja muistelee menneitä. Kaikki kerronta on hänen merkintäjään päiväkirjaan tai kirjeisiin. Hän siis tulkitsee tapahtumia ja tekojaan oman käsityksesnsä kautta. Kaikkia tekoja lukija ei pidä yhtä viisaina kuin kertoja. Lukija joutuu itse ajattelemaan, mikä oli viisasta, mikä tyhmää ja mikä karkea hölmöily.

Kertoja on suurimman osan ajasta menossa tapaamaan entistä kartanon taloudenhoitajaa houkutellakseen tämän takaisin. Sekin lässähtää. Lukija saa miettiä, mikä oli naisen ristiriitaisen viestinnän tarkoitus.

Teoksen erityinen vahvuus on sen minimaalisuus kerronnassa ja sisällössä. Kannattaa lukea.

Kirjan alkuperäinen nimi on  The Remains of the Day. Voi miettiä, kuin käännös siihen istuu. Esimerkiksi ruotsiksi se on käännetty Återstoden av dagen.