Axel Hambraeus: Uddarbon pappi

Axel Hambraeus: Uddarbon pappi, laulu ystävästä, suom. Margareta Lehtonen,
WSOY,1955

Teos on edelleen hyvin saatavissa antikvariaateista ja kirjastoista. Sähkökirjaa hätäisen tarpeeseen ei löydy suomeksi. Siksi katseltavaksi valikoitui ruotsinkielinen alkuteos Prästen i Uddarbo. Sen saa Google Books'ista muutamalla eurolla.

Prästen i Uddarbo. "Prästen i Uddarbo" är författaren Axel Hambraeus mest välkända och lästa roman. Boken filmatiserades även 1957 med den välkända skådespelaren Max von Sydow i huvudrollen.

Wikipedia sanoo kirjailijasta näin: Axel Edvard Hambraeus (1890-1983) var en svensk präst, kompositör och författare. Axel skrev både för barn och vuxna och hans berättelser utspelar sig ofta i hans barndomstrakter i Dalsland eller Västmanlands bergslag.

Näin Bookbeat esittelee teoksen:

Gustaf har länge vetat att hans liv ligger Guds händer och när han träffar Hanna vet han att det är hans tro som fört dem samman. Men hans jobb som predikant på ön Allerö går inte riktigt som han tänkt sig. Han kommer på kant med de högt uppsatta i församlingen som är missnöjda med hur han utövar sin tro och tvingas snart att lämna församlingen. Gustaf ger sig av, fast besluten att inte ge upp på Guds kall eller kärleken till Hanna, men vägen han tvingas gå är långt ifrån enkel och hans dröm om att bli präst långt ifrån lätt att uppnå ...

Uddarbon pappia ei voi pitää varsinaisena uskonnollisena kirjana, vaikka siinä on useita saarnoja ja muita unkontoon liittyviä kohtia. Se on hauska kertomus normeista poikkeavasta ja normeja rikkkovasta papista. Hän alkaa vapaakirkollisena saarnaajana, mutta haluaa (tietenkin) valtionkirkon papiksi ja onnistuukin pääsemään sellaiseksi. Elämä kuljettaa häntä paikasta toiseen. Kaikkialla hän saa asiat ja ajatukset muuttumaan uuteen hahmoon.

Teos on kirjoitettu kauniisti, mukanaan vievällä huumorilla. Lopun (kirjan ja papin) lähellä mopo karkaa kirjoittajalta ja päähenkilön teot alkavat näyttää mahdottomilta. Lopetus on kaunis. Siinä saa vaimokin ansaisemansa ylistyksen.

Tammisaaren taidemuseo Chappe

 Tammisaaressa on avattu hiljattain taidemuseo. Museo-sanaan usein liittyvä ummehtunut merkitys on sieltä kaukana. 

Itse rakennus on on moderni, omaa tyylisuuntaansa, ei kopioi mitään ympäristöstään, mutta istuu siihen hyvin. Se on aika iso suhteessa ympäristönsä rakennuksiin mutta ei dominoiva. Lähitöllä on montaa tyyliä olevia rakennuksia, Chappe tuo niihin uuden lisän. Parhaan esittelyn löytää suunnitelijoiden nettisivulta.

Chappessa on kolme suhteellisen pientä kerrosta. Johtuu tontin pienestä koosta. Toteutusta kaikkine portaineen voi pitää onnistuneena. Rakenteisiin on käytetty monin paikoin puuta, onnistuneesti tarkkaan viimeisteltynä.

Kuvalähde Chappe

Taidemuseon tarkoitus on tietenkin esitellä taidetta. Esillä onkin mielenkiintoisia toteutuksia. Niistä parhaiten museon sivulla.

Käykää ihmeessä tutustumassa.

Sammätissä ukkosti

 

Peruna myytävänä

 

Kaatuu kesät talvet

 Talvella liukastuu - kesällä kompastuu ...

Muistikuvia sanamuunnoksista

 Kun lapsi kasvaa, hänen kykynsä ymmärtää sanojen merkityksiä kasvaa myös. Sana ei ole vain sana, eikä vain sen merkitys, vaan siihen liittyy, missä, milloin ja millä tavalla sana lausutaan. Sanalla saattaa olla piilomerkitys.

Varsin pienenä lapsena milloin missäkin pihan nurkassa poissa aikuisten korvien ulottuvilta kuulin toisilta lapsilta ilmauksen vikaneula hatussa. Ymmärsin, että siinä on salaista voimaa, merkitys, josta ei aikuisten kuullen puhuta. Meni varmaan pari vuotta tajuta, mikä tuo syvempi merkitys oli.

Tie kansakouluun oli sateella liejuinen ja kurainen. Kas, kuravellistä riitti puhetta koulumatkoilla, kun ruskeat saappaat loiskuttivat kuraa ympäriinsä. Saman tien tuotiin terveisiä Mikkelistä. Kaikki hauskat ilmaukset eivät olleet tuhmia. Heiska Lavonen oli suosittu keksittyjen juttujen päähenkilö.

Naapurissa oli huoltoasema, jännittävä paikka, jossa huollettiin autoja mielenkiintoisilla välineillä ja aineilla. Suuren hallin reunalla työkalujen vieressä oli iso rasvatynnyri ja sen kanteen ruuvattuna käsin käytettävä rasvapumppu. Pumpun alla oli metallilautanen tippoja keräämässä. Seinään oli naulattu käsin tekstattu lappu: Älä tiputa tassille. Paikallisen murteen relevantti lause. Mietiskelimme kaverin kanssa, olivatko aikuiset ajatelleet kehotuksen kaksimielisyyttä. Nyt olen melko varma, että kyllä olivat.

Myöhemmässä elämässä ymmärsin, että kyse oli sanamuunnoksista tahi sananmuunnoksista, yleisestä ihmisten tavasta huvittaa itseään ja toisiaan. Miksi juuri sanamuunnoksista eikä vaikka sanakäännöksistä, se välähti paljon myöhemmin.

Sanamuunnosten tarkoitus on yleensä hämmästyttää ja huvittaa niiden kuulijaa tai näkijää. Sen perusideassa onkin huumorin elementtejä: oivaltaminen, yllätys, kohteen alentaminen, naurettavaksi tekeminen. Kakkapieruhuumorin rajattomalla rasvaisella saralla ne ovat saavuttaneet laajan ja innostuneen tekijä- ja lukijakunnan, aiheena useinkin Ollin kokemukset ja sattumukset.

Kaikki sanamuunnoksiin pohjautuva ei ole eritteitä eikä erotiikkaa. Niiden tekniikkaan perustuvat myös kontti- ja vastaavat salakielet. Sisareni oli muutaman vuoden vanhempi ja saman verran taitavampi. Hän ja hänen ystävänsä puhuivat konttikieltä sujuvasti. Minua harmitti, kun en ymmärtänyt mitään, ja sehän oli tarkoituskin.

Varhaisten kouluvuosien jälkeen sanamuunnokset palasivat elämääni opiskelun alettua. Xerokopio oli uusi keksintö, joka mahdollisti tekstin ja tiedon nopean kopioinnin. Laatu huononi, kun kopiosta tehtiin uusi kopio. Korkeakoululla kiersi lähes lukukelvoton teksti Ollin kurjuudesta. Hämmästyttävää, hämmentävää ja melkeinpä punastuttavaa oli tekstin kirjoittajien ahkeroinnin tulos. Nykyisin tiedon ja ”tiedon” täyttäessä netin tuolla otsikolla löytyy runsaasti onnistuneempia ja vähemmän onnistuneita Olli-tekstejä ja luetteloita.

Ensimmäiset opiskeluvuodet olivat yhteiskunnallisen kuohunnan ja aktiivisuuden aikaa. Eräs sen ajan ilmiöistä oli kisällilaulujen uusi nousu. Yksi laulu jäi hyvin mieleen. Se kertoi rakennustyömaalla toimivasta junttaporukasta. Kaikki junttasivat työkseen, mutta erityisen ahkera oli Vihtori Torolainen. Hän se jaksoi juntata myös illat ja ruokatunnit. Laulu oli taitavasti rakennettu. Vasta lopun vinkistä tajusin, että koko sen sisältö oli allegoria ajan poliittisista tapahtumista, ja selvisi myös, ketä Vihtori Torolainen tarkoitti.

Ihmisen alitajunta kehittyy iän myötä ja se alkaa nostaa sanamuunnoksen esiin, kun sellainen on saatavilla. Kaikilla näin ei tapahdu. Espoossa on Vallikuja, Helsingissä Ollilankuja. Kalliossa oli ennen Kallion kukkakauppa. Espoon Karamalmille perustettiin myöhemmin Karakukka.

Messuhallissa vaeltaessaan turhautuu ja masentuu helposti. Mutta näytteilleasettajana oleminen on hauskaa. Yhdessä kirjoittajaryhmässä kirjoitimme ja julkaisimme muutama vuosi sitten antologian. Varasimme kirjamessuilta pöydän ja menimme myymään teostamme. Panimme esille myös osallistujien omia teoksia. Jostain tuli mukaan myös yhden ryhmäläisen tuttava ja toi oman kirjansa myyntipöydälle. Pöydän nurkalla kökötti sitten pino sanamuunnoskirjoja herkän runokirjan, minun fantasiatekstieni ja muutaman muun teoksen seurassa.

Oi aikoja, oi tapoja! Moottoritien varrella on firma, jonka nimi on omistajansa mukaan Pasi Kuikka oy. Firman toimiala on siirrettävien vessojen vuokraaminen.

Onko suuri kirjailija tästä synnistä vapaa? Ei ole, ainakaan Veikko Huovinen. Teoksen ”Pietari Suuri hatun polki” nimestä voi olla montaa mieltä.

Vieläkö sinulla on tällä saralla petrattavaa? Täällähän näitä esimerkkejä olisi. Mutta liukas on se rinne kaidan keskitien vieressä, joka vie alas limaan ja saastaan. Tutkivampien tekstien viitteitä on täällä.

Hiihtäjä

 Pari vuotta sitten tuli lunta monta päivää taivaan täydeltä. Lehdessä luki, että nyt voisi mennä töihin vaikka suksilla. Niin sitten tein ja hyvinhän se kävi, lunta kun oli liki puoli metriä. Eipä sinä päivänä montaa muuta töissä ollutkaan. Seuraavana päivänä hiihto kävi jo heikommin. Kadut oli aurattu ja hiekkaa oli joka paikassa. Minä ajattelin, että kun olen alkanut hiihtää, niin sitten myös hiihdetään.

Lumi suli vallan kokonaan kevään tullessa ja hiihtäminen kävi raskaaksi, mutta myös voimat kasvoivat. Minä jatkoin hiihtämistä. Ihmiset bussipysäkeillä alkoivat tuijottaa, lunta kun ei ollut, eikä minulla pyöriä suksien alla. Kerran yksi huusi ”Hyvä Mietaa”. Siitä se alkoi. Pian kuoro huusi joka pysäkin kohdalla ”Mietaa! Mietaa!” Oli se mahtavaa.

Töissä alkoi kuulua valitusta, että sukset raapivat käytävän lattiaa ja varsinkin sauvat. Pelkkää kateutta sanon minä. Olihan se myös haastavaa. Sukset jalassa ei mahtunut hissiin. Piti hiihtää portaita pitkin neljänteen kerrokseen.

Kesäkuussa pomo tuli huoneeseen ja sanoi, että nyt hiihtäminen loppuu, tai tulee kenkää perseeseen. Olin vähän huonolla tuulella ja vastasin hiukan kulmikkaasti. No, pomo häipyi vauhdilla, mutta tuli takaisin seuraavana päivänä. Lykkäsi irtisanomislapun kouraan. ”Suksi suolle”, se sanoi. Minähän lähdin. Otin sukset nurkasta ja lasketin portaat alas. Sauvoilla lykin lisää vauhtia. Kun pomo sanoi, että suksi suolle, niin minähän suksin tänne suolle. 

Eihän se ollut mikään virallinen irtisanomispaperi, pomon oma töherrys. Olen edelleen palkkalistoilla. Rehellinen kun olen, teen pomon määräämää työtä. Minä hiihdän tätä suota ympäri kello kahdeksasta neljään. Välissä on puolen tunnin ruokatauko. Hyvin luistaa tässä turpeella ja talvella tietysti lumella. Vielä kolme vuotta ja pääsen eläkkeelle. Taidan sitten muuttaa Lappiin. Siellä on paremmat hiihtokelit.

Juu, kyllä täällä riittää ihmettelijöitä. Kaikille niille minä kerron tätä samaa juttua. Naureskelevat ja antavat kaikenlaista. Rahaa tietysti ja karkkeja, leipää ja vaikka mitä. Ja banaaneja. Vähän kuin apinalle.