Kuvalehdestä kiusaantuneita

Lueskelin Kuvalehden jutun kommentointia satunnaisesti vastaan tulleista blogeista. Vähän hämmästytti, että Otavan itsesensuuri ei saanut tuossa otoksessa mainintaakaan. Vaikeneminen tarkoittaa sananlaskun mukaan hyväksymistä. Mutta itse Kuvalehden juttu herätti tyrmistystä ja tyrmäystä. Alla pari esimerkkiä.

Joonas Konstig veti herneet väärään kurkkuun heti aamukahvilla. Hän kirjoittaa:

Inhoan, inhoan, inhoan ja halveksun tätä nykyaikaa, jossa joudun elämään. Tulee kaiken maailmaan “uutisia” ja “kohuja” ja muita päiväperhoärsykkeitä, joita pitää klikata ja joihin pitää sitten heti reagoida tavalla, joka on klikkaamisseksikästä. Ja tämä on “tärkeää” ja “keskustelua”, ja “hyvä kun keskustellaan”. Ja jos et osallistu, et ole olemassa. Minun piti tämäkin aamu käyttää kuolleiden kirjailijoiden lukemiseen eli johonkin tärkeään, mutta niinpä vain tuorein kohu vei mentaalisen energiani. Kyse on Suomen Kuvalehden artikkelista kotimaisen romaanin nykytilasta. Silmäilin sen etsiäkseni siitä omaa nimeäni ja heitin sitten pois.

Voi Joonasta. Syntyi tähän inhottavaan aikaan. Ja nyt vielä tuo kuvalehtikohu, johon hän ei päässyt osalliseksi. Jos aikakone keksitään, suosittelen Joonaalle siirtymistä vuoteen 1697.

Dr. Jukka Kemppinen, b. 1944, former professor (Information Law), former judge (Court of Appeals), reader (German "Dozent") (IPR, Information Law, Cultural History). Author (poetry, fiction, non-fiction) and translator from so many languages; far more than 1 000 articles in reviews, journals, magazines, newspapers; television, broadcasts, kiihtyi niin, että ei ehtinyt miettiä mitä ilmaisi. Tai ehkä hän ilmaisi niin tieteellisesti, että minä en ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa. Tähän nyt kuitenkin pieni näyte hänen pitkästä postauksestaan.

Viihteen pelkääjät jättävät huomiotta, että esimerkiksi jumalanpalvelukset olivat vielä sata vuotta sitten puhtaasti viihteellisiä. Kun kirkolle tultiin mm. juomaan ja tappelemaan, nuo kevyet kolme tuntia olivat sopiva viihdetilaisuus, jonka aikana pystyi keräämään voimia uusiin ilkitöihin. Suurinta viihdettä olivat tietenkin hirttäjäiset ja muut julkiset teloitukset.

Näin siis armon vuonna 1913. Isäni täytti silloin 11. Ei kertonut minulle koskaan, kävikö hirttäjäisissä.

Jahah, ja sitten se kohun aiheuttaja itse. Suomen kuvalehden artikkeli on täällä.