Kyllä nyt kaupunkilaista riepoo

 Kuvan kirjoitus oli Vuosaari-lehdessä hiljan. 

Kaupunkilainen pyysi soraa ulkoiluteille ja kaupunki sen toteuttikin. Oliko kaupunkilainen tyytyväinen? No ei todella. Kaupunki oli mennyt tekemään muutakin ja peräti ilman kaupunkilaisen toivetta. Vaikea on kaupungin palvella asukkaita. Jos ei tuo soraa, se on väärin. Jos tuo soraa, sekin on väärin tehty. Vai olisiko vika kaupunkilaisen toiveessa? Olisi pitänyt pyytää, että kaupunki tuo soraa, mutta ei tee mitään muuta.

InkPad3 -lukulaite

 Luen usein sähkökirjoja, myös myöhään illalla. Kirkkaan ruudun tuijottelun vaikutuksesta uneen on varoiteltu. Kuvaruudun valo käy myös rasittavaksi päivän mittaan. Hankin kirjojen lukemiseen tarkoitetun laitteen, InkPad3:n. Sen näyttö on kuin paperia. En tiedä millä teknologialla se toimii, mutta teksti on näkyvissä myös ilman valoa ja silloinkin kun laite on sammutettu. Laitteessa on myös valo, jonka avulla sen näkee kirkkaammin ja myös pimeässä. Valmistaja puhuu etuvalosta, joten se poikkeaa jotenkin tabletin taustavalosta.

Teksti on mustaa pokkarinkeltaisella tai vaaleanruskealla säädöistä riippuen. Kontrasti ei ole yhtä vahva kuin paperikirjoissa mutta kuitenkin riittävä. Joku saattaa kokea tekstin turhan haaleaksi. Kun valon pitää himmeähkönä, mitään häikäisyn tai valorasituksen tunnetta ei ole. Laitteen etuna on myös se, että kirjainten kokoa ja riviväliä voi säätää. Säädettävyys on suurta epub-teksteissä, jotka laite rivittää uudestaan säädettäessä. Esimerkiksi pdf- tekstien rivinvaihto on kiinteä, mikä asettaa rajoitteensa.

Laite on lukulaite ja siinä käytössä täysin toimiva. sivun vaihto käy ilman viivettä toisin kuin viisi vuotta vanhassa tabletissani. Siinä on lukemisen lisäksi useita apuohjelmia, niistä hyödyllisin on nettiselain. Selaimen avulla voi ostaa kirjoja tai ladata kirjastosta lainattuja laitteeseen luettavaksi. Muuhun nettisealailuun laitteesta ei ole, koska selain on todella hidas ja mustavalkoinen ruutu ei näytä kunnolla väreistä rakennettuja nettisivuja. Myös kosketusnäytön reagointi on hidasta. Sormea saa pitää pinalla liki sekunnin, ennen kuin kosketuskohta mustuu toiminnan merkiksi.

Kirjoja voi siirtää laittesseen selaimen lisäksi muutamilla muilla tavoilla. Itse kokeilin sen liittämistä kaapelilla tietokoneeseen. Laite näkyy tietokoneella ulkoisena levyasemana, jolle voi helposti kopioida kirjatiedostot.

Laitteen oma massamuisti on 8 GB. Siihen voi laittaa max. 32 GB SD-kortin. Kuvattomia kirjoja mahtuu kerralla noin 5000 kappaletta. Akun latauksen luvataan kestävän jopa viikkojen mittaiseen käyttöön. Hinta oli Powerissa 180€, muistikortti 20€ ja muutama euro kuljetuksesta. 

Muut InkPadin laitteet ja uset toisten valmistajien ovat vähän kapeampia ja siten kätevämpiä pitää kädessä. Rivin pituus on vastaavasti pienempi. Kolmosen ruudun leveys on n. 12 cm. Ulkomitat ovat 14 x 20 cm.

Larin-Kyösti: Tuuliajolla

 Larin-Kyösti: Tuuliajolla, ilmestynyt 1940, Kansallisarkisto

Alla oleva postaus on oikea juonipaljastusten äiti tai ainakin morsian.

Teos on ilmestynyt 1900-luvun alkupuolella ja edustaa sen aikakauden kirjallisia trendejä ihan mukavasti. Ydinkertomus kuvaa kahden nuoren suhdetta. Teksti on vahva moraliteetti puettuna kaunokirjalliseen muotoon.

Nuoret ovat kasvaneet yhdessä. Aikuisuuden kynnyksellä hormonit heräävät. He ryhtyvät esiaviolliseen seksiin. Paha virhe. Ensin kaikki on hyvin ja ihanaa, tietysti. Nainen tulee raskaaksi, tietysti. Hänet lähetetään piiloon synnyttämään. Tulee keskenmeno. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, vaan välit viilenevät. Nainen keskittyy hoitamaan vanhaa isäänsä. Mies lähtee veneellä ulkomaille, mutta kohtalo puuttuu peliin. Nousee myrsky, purje repeää ja hän kaatuu tajuttomana veneen pohjalle.

Nuorten isät ovat tehneet läpi elämänsä kaikenlaista pahaa ja ovat vihoissa keskenään. Lopulta he tekevät sovinnon ja muut pahuudet unohtuvat. He ovat jo valmiit hyvksymään nuorten avioliiton, mutta myöhäistä, ah niin myöhäistä. Vain kuolema voi sovittaa heidän syntinsä.

Tuuliajolla on aikansa tuote. Ei ole tapahtumaa ilman syytä. Ei seksiä ilman heikkoutta. Nainen on muita saarelaisia tummempi ja eloisampi, intohimoisempi. Huhutaan että joku hänen esi-isänsä on haaksirikkoutunut espanjalainen merimies. Mies on luonteeltaan ailahtelevainen ja äkkipikainen, siis ei luotettava sulhasena eikä puolisona. Ja niin siinä sitten käy.

Ihan mukiinmenevää saaristolaiselämän kuvausta ja pikkutapahtumia "kauheuksien" välissä.

Kyllä Larin-Kyösti osaa hehkuttaa, kun on rauta kuumana:

He hapuilivat, hehkuivat, syttyivät, leikkivät, puristautuivat kokoon suloiseen syleilyyn, muuttuivat kuin yhdeksi vereksi, ruumiiksi ja sieluksi, silmät silmissä palaen, povi povella läikkyen, yhtyen kuin kaksi lämmintä meren aaltoa, virran vieminä, edes ja takaisin, syventyen ja soiluen, loiskahtaen lopulta vavahtavaan vaahtoon.

Ihan vertailun vuoksi ote Marja Kankaan 80 vuotta myöhemmin ilmestyneen kirjan "Miestä näkyvissä" alusta, siis ihan alusta. Turhat lemmenleiskeet ohitetaan ja ollaan jo syvällä arjessa.

– MÄ EN RAKASTA sua enää.

Vedän Jalon lantiota lähemmäs. Haistan hänen hikensä. Tunnen, miten Jalon äsken vielä jäykkä elin muuttuu etanaksi. Ei Jalolla mikään metrinen mela ole, mutta reilusti normaalimitoissa ja suhteellisen suora. Olen tyytyväinen aviomieheni strategisiin mittoihin. Ainakin silloin, kun hänellä seisoo. Sellainen hyvä, luotettava peruspenis.

 En halua, että sisälläni on nilviäinen. Työnnyn vasten Jaloa.

– Mä haluan, että sä siität mut.

Larin-Kyösti avaakin vähän perinteisemmin:

Meren saaressa oli yhdeksäs tiima aamulla. Nikodemus Matinpoika Hokka kiipesi kevätvarhaisena hetkenä kiertoportaita pitkin ihan talon kylkiäisestä suoraan ylös vanhalle tähystyspaikalleen.

Siis aloitetaan sivuhenkilöistä. Mutta kyllä päähenkilötkin esitellään muutaman sivun päästä. Hieman kärsivällisyyttä, pyydän.

Satumaassa 2 - Totta ja tarua

 

- Puolueemme on päättänyt että pääministerillä ei ole johtajuutta.

- Mutta pääministerihän on johtanut maata ja hallitusta aivan tehokkaasti.

- Pääsemmekö me halliutkseen, jos pääministeri on johtanut tehokkaasti?

- Emme, kai.

 - Siis ...

- Pääministerillä ei ole johtajuutta.

-----------------------------------

- Puolueemme on päättänyt että pääministeri on valehdellut.

- Mutta eihän se ole totta. Siitähän on uusi selvitys.

- Pääsemmekö me hallitukseen, jos pääministeri ei ole valehdellut?

- Emme, luultavasti.

- Siis ...

- Pääministeri on valehdellut.

-----------------------------------

- Puolueemme on päättänyt että köhä-ministeri on erotettava.

- Miksi?

- Että saamme hallituksen hajalle ja pääsemme hallitukseen.

- Mitä ministeri on tehnyt?

- Ei mitään.

- Hänhän tekee työtä yöt ja päivät.

- Me valehtelemme, että hän ei ole tehnyt mitään. Ja valehtelemme, että hän on väärentänyt raportin.

- Eikö valehteleminen ole väärin?

- Ei. Iso Setä valehtelee joka päivä kymmenen kertaa.

- Emmehän me kannata Isoa Setää.

- Kyllä kannatamme. Toisen puolueen puheenjohtaja on alkanut kannattaa Isoa Setää. Meidänkin on pakko. Sitä paitsi Iso Setä on saanut paljon ääniä valehtelemalla.

- Jos me saamme valehdella niin miksei pääministeri saa valehdella?

- Miten sinä voit olla noin rasittava.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, Siltala 2020

Pienen hauen pyydystys on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki.

(Siltalan esittelytekstistä)

On helppoa olla samaa mieltä.

Pienillä sivutarinoilla pippuroidun rikkaan romaanin sisältämä myyttisten olioiden tykitys ihastuttaa, mutta vielä paremmin toimii paikallisten asukkaiden lempeän ironinen kuvaus.

(Toni Jerrman, HS)

Samaa mieltä tästäkin.

Pienen hauen pyydystys” on ensinnäkin tajuttoman hauska kirja. Siinä on kielellistä taituruutta, absurdia huumoria ja brittiläistä lakonista kuivaa, ja mustaa huumoria. Jokainen sivuhahmo on hämmästyttävällä tavalla mielenkiintoinen, ja heistä toivoo lukevansa pian lisää. Toiseksi se on koskettava kirja. Se onnistuu kertomaan jotain olennaista ihmisten kasvamisesta ja rakkauden kehittymisestä, sekä ihmisen suhteesta myös omaan itseensä. Kolmanneksi se vaalii luontosuhdetta ja suomalaisia (lappilaisia) kansanperinteitä.

(POIKA LUKEEKIN -blogi)

Kyllä vain, näinkin.

Ja sitten vielä mielenkiintoinen ilmoitus Siltalan nettikaupan sivulta

TILAPÄISESTI LOPPU

Kuten totesin yllä, olen kokolailla samaa mieltä kriitikoiden kanssa teoksesta ja sen arvosta. Nykymaailmassa voi olla iloinen jo siitäkin, että kirja ei ala yksityiskohtaisella seksi- tai väkivaltakohtauksella. Haukikirjasta puuttuu paljon muutakin nykykirjan pakkopullaa, lähes kaikki. Raastava rakkausdraama sentään on, mutta sellainen onkin paljon vanhempaa kirjallista perua. 

Kun alkaa lukea, ei kannata heittää kirjaa nurkkaan ensimmäisten sivujen aikana. Kyllä se siitä paranee.

Ei muuta kuin ostamaan. Esikerkiksi Elisan kaupasta saa sähkökirjan hintaan 11,92.

Kannustaako Stockmann vastuulliseen kuluttamiseen?

 No ei ihan. Onneksi ostohysterian luominen ei onnistu kuten ennen.

Satumaassa tapahtunutta - isänmaan etu

 

Olipa kerran Satumaa. Satumaa oli demokratia. Se tarkoittaa, että Satumaata hallitsi hallitus ja hallitusta vallitsivat puolueet. Oli myös puolueita, jotka eivät vallinneet hallitusta vaikka ne olisivat halunneet vallita hallitusta.

Eräs puolue oli hallituksessa. Kaikki puolueen kannattajat eivät siitä pitäneet. Siksi puolue oli ja eli, kuin se ei olisi hallituksessa. Toisin kuin puolue, puolueen puheenjohtaja ei oikeasti ollut hallituksessa, vaikka luuli olevansa.

Puolueella oli taustavoimana aate. Tuo aate oli, että puolueen piti olla suurempi kuin mikään muu puolue. Tuota aatetta kutsuttiin sikiöläisyydeksi. Kukaan ei muistanut, mistä tuo nimitys tuli. Aatteessa oli joustovaraa. Hätätilassa kävi sekin, että puolue oli suurempi kuin jokin muu puolue. Nyt ei ollut hätätila. Pienempiä puolueita oli ainakin kaksi. Puolueen kannatusta mitattiin puolueen kannatusmittauksessa. Trendi oli suoraviivainen. Viimeinen kannattaja luopuisi puolueen kannattamisesta kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Puolueella oli ohjelma. Se kertoi keinot, joilla puolue toteuttaa aatetta. Tähän asti aatetta ei oltu pidetty esillä, mutta nyt pidettäsiin.

Sattuipa niin, että puolueella oli puoluekokous. Puoluekokouksen tarkoitus oli valita puolueelle puheenjohtaja. Tuota valitsemista kutsuttiin puheenjohtajan kukittamiseksi.

Sattuipa myös niin, että puolueella oli puoluekokouksen jälkeen kaksi puheenjohtajaa. Oli vanha puheenjohtaja ja uusi puheenjohtaja. Uusi puheenjohtaja oli vanhempi kuin vanha puheenjohtaja.

Sattui vielä peräti niin, että puoluekokoukseen matkusti toimittaja, oikeastaan toimittajaharjoittelija, siloposkinen ja isänmaallinen.

Toimittaja: Arvoisa Uusi puheenjohtaja. Miten aiotte toimia jatkossa?

Uusi puhenjohtaja: Minun tehtäväni on nostaa puolueen kannatus kaikkein suurimmaksi.

Toimittaja: Nythän on kriisi. Eikö pitäisi ajatella isänmaan etua?

Uusi puheenjohtaja: Kyllä pitäisi. Sitä ajatellaan sitten, kun puolueemme on suurin puolue.

Toimittaja: Arvoisa Vanha puheenjohtaja. Miten aiotte toimia jatkossa?

Vanha puheenjohtaja: Ensin on vaihdettava puheenjohtajaa. Vanhasta puheenjohtajasta tulee uusi uusi puheenjohtaja ja uudesta puheenjohtajasta tulee uusi vanha puheenjohtaja tai vanha uusi puheenjohtaja. Kuinka vain haluatte. Sitten laitan asiat reilaan.

Toimittaja: Kuinka se tapahtuu? Reilaan laittaminen.

Vanha puheenjohtaja: Ensin otan koulutusta. Sitten nostan puolueen kannatuksen kaikkein suurimmaksi.

Toimittaja: Nythän on kriisi. Eikö pitäisi ajatella isänmaan etua?

Vanha puheenjohtaja: Kyllä pitäisi. Sitä ajatellaan sitten, kun minä olen uusi uusi puheenjohtaja ja puolue on suurin puolue.

***

Satumaassa oli myös Eräs toinen puolue. Toisin kuin Eräs ensimmäinen puolue, se ei ollut hallituksessa. Eräs toinen puolue kuitenkin luuli, että se oli hallituksessa, vaikka se ei ollut. Sen puheenjohtaja määräsi, mitä hallituksen oli tehtävä, mutta hallitus ei totellut.

Sattuipa niin, että myös eräällä toisella puolueella oli puoluekokous. Sen vanha puheenjohtaja kukitettiin uudeksi puheenjohtajaksi. Oli siis uusi vanha puheenjohtaja tai vanha uusi puheenjohtaja. “Aivan kuten haluatte”, tuo puheenjohtaja totesi toimittajalle, toimittajaharjoittelijalle, siloposkiselle ja isänmaalliselle.

Toimittaja: Arvoisa puheenjohtaja, mikä on puolueenne tavoite?

Puheenjohtaja: Kaataa hallitus.

Toimittaja: Mutta maahan on sekasorrossa. Hallituksen kaataminen lamauttaa hallinnon puoleksi vuodeksi. Eikö pitäisi ajatella isänmaan etua?

Puheenjohtaja: Kyllä tietenkin. Mutta isänmaan etua saa ajatella vain, kun me olemme hallituksessa.

Toimittaja: Eikö isänmaa ole teidän tunnuslauseessanne?

Puheenjohtaja: Saattaa olla. Mutta ensin on koti ja uskonto.

Toimittaja: Missä on teidän kotinne?

Puheenjohtaja: Hallituksessa.

Toimittaja: Mihin te uskotte?

Puheenjohtaja: Hallituksen kaatumiseen.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

 Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella, Bazar 2020

Kustantaja vetää yhteen näin: Nainen parvekkeella on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen tiheätunnelmainen taidemysteeri, jonka vaiheikas tarina vie mukanaan Helsingistä Turkuun ja Berliinistä Pariisiin.

Kirjan keskiössä on Edelfeltin teos Nainen parvekkeella. Teosta intohimoisesti tavoitellut taiteen kerääjä on viimein saanut sen haltuunsa. Yllättäen Ranskasta on löytynyt sen luonnoksia. Niiden omistus ja olinpaikka ovat epäselviä. Toimittaja ryhtyy selvittämään kumpaakin johtolankaa Edelfeltin ajatuksiin. Kummallisia asioita alkaa tapahtua. Pahikset ovat teoksen ja luonnosten perässä. Syntyy vauhdikas tapahtumien ketju. Väliin on leikattu Edelfeltin ja häntä ympäröivien ihmisten elämää.

Nainen parvekkeella on vatavirrasta eroava dekkari. Paljon painoa annetaan ihmisten, heidän elämänsä ja heidän suhteidensa kuvaamiseen. Taiteen näkökulmat ovat myös mukana. Kirjoittajat osaavat kirjoittaa. Teksti on luettavaa, tapahtuvat vievät mukanaan.

Juoni kulkee sujuvasti. Tapahtumia tapahtuu, asioita paljastuu. Loppuhässäkkä on todella vauhdikas. Kun pahikset ja heidän motiivinsa paljastuvat, stoorin uskottavuutta joutuu jonkin verran uskottelemaan itselleen.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. (The Remains of the Day, 1989.). Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 1990

Luin vuosia sitten Ishigurolta teoksen Silmissä siintävät vuoret, josta pidin. Siitä innostuneena luin Me orvot. Siitä taas en innostunut. Tuntui sekavalta eikä aihepiiri innostanut. Pari vuotta sitten luin Haudatun jättläisen. Yhteenvedonomaisesti: hömelö. Tämä on minun mielipiteeni, kritiikki lehdistössä on tietysti ollut kiittävää. No, vähän aikaa sitten tuli mieleen Pitkän päivän ilta, ja sen aikoinaan saama ylistys. Etsin käsiini ja luin. Tuntui hyvältä.

Kirjan kertoja ja päähenkilö on vanha hovimestari. Hän on lomalla, ajelee autolla ja muistelee menneitä. Kaikki kerronta on hänen merkintäjään päiväkirjaan tai kirjeisiin. Hän siis tulkitsee tapahtumia ja tekojaan oman käsityksesnsä kautta. Kaikkia tekoja lukija ei pidä yhtä viisaina kuin kertoja. Lukija joutuu itse ajattelemaan, mikä oli viisasta, mikä tyhmää ja mikä karkea hölmöily.

Kertoja on suurimman osan ajasta menossa tapaamaan entistä kartanon taloudenhoitajaa houkutellakseen tämän takaisin. Sekin lässähtää. Lukija saa miettiä, mikä oli naisen ristiriitaisen viestinnän tarkoitus.

Teoksen erityinen vahvuus on sen minimaalisuus kerronnassa ja sisällössä. Kannattaa lukea.

Kirjan alkuperäinen nimi on  The Remains of the Day. Voi miettiä, kuin käännös siihen istuu. Esimerkiksi ruotsiksi se on käännetty Återstoden av dagen.

Lääkärit ilman rahoja

 Olen vältellyt tarkasti hyväntekeväisyysjärjestöjä, joiden feissarit täyttävät aseman edustan. Miksi? Jos niille antaa nimensä, alkaa tulla paperipostia, sähköpostia ja puhelinsoittoja. Anna lisää, anna enemmän, anna enemmän lisää.

Satttuipa sitten netin varrella tulemaan vastaan mielenkiintoinen mahdollisuus lahjoittaa. Kertalahjoitus Lääkärit ilman rajoja -järjestölle. Hyvää tekevä järjestö, sille antaa mielellään, eikä sitoumusta jatkuvaan lahjoittamiseen. Annoin muutaman kympin.

Mutta miten kävi. Jonkin ajan kuluttua tuli samana päivänä kirje ja puhelinsoitto. Kun annoit kerran, anna nyt jatkuvasti. En muista, ilmoitinko heille typeryydessäni yhteystietoni, vai saivatko jostain selville. Vai satuinko peräti ymmärtämättömyyttäni antamaan luvan markkinointiin.

Joka tapauksessa tulos oli täysin eri kuin tarkoitus. Lääkärit ilman rajoja tekee hyvää työtä. Voisin lahjoittaa myöhemminkin, mutta ilman painostusta. Varsinkin ilman aggressiivista painostusta, mitä rahankerääjien puhelinmyynti pyrkii olemaan.

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella

Heikki Meriläinen: Sattumuksia Jänislahdella, Karisto 1906, Gutenberg-kokoelma

Alla on lieviä tai oikekastaan aika merkittäviä juonipaljastuksia.

Meriläinen on ollut 1900-luvun alkupuolella tuottelias kirjailija, mutta on jäänyt jo vallan unohduksiin. Vaikea sanoa näin vähällä tutustumisella, olisiko pitänyt vai ei. Kiistämätön ansio Meriläisellä on joka tapauksessa kansanperinteen kokoajana.

Sattumuksia Jänislahdella kuvaa papin ja hänen ympärillään olevien ihmisten vaiheita. Papin kaikki teot eivät ole kristillisen moraalin mukaisia. Pappi yrittää selittää tekemisensä parhain päin. Tilanne mutkistuu ja ajaa papin tuhoon. Tulee uusi pappi, hyvä pappi, joka laittaa kaiken hyväksi.

Kerronta alkaa elävänä, kuvaus on tarkkaan ja henkilöhahmot kiinnostavia. Repliikit ovat mainioita. Niitä höystetään usein sananlaskunomaisilla sanonnoilla. "Koira tietää uivansa, kun häntä kastuu." "Kyllä paha kirves vartta jatkaa." Juonikuvio avautuu vähitellen luoden lukijalle odotuksia. Kirjoittajan ote löystyy matkan varrella hieman, mutta ei niin, etteikö tekstiä jaksaisi lukea. Lopun lähellä, kun paha pappi on saatu hautaan ja hyvä pappi tilalle, teksti muuttuu uskonnolliseksi paasaukseksi. Se ei ole samaa paria kirjan alun kanssa.

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar

Selma Lagerlöf: Herr Arnes penningar (Aarne herran rahat: kertomus), 1904, Runeberg-kokoelma.

Kirjallisissa hämmästelyissä on vuorossa taas klassikkokirjailija, häneltä hieman harvinaisempi teos. Eikä kaikki taaskaan täysin miellytä.

Suomentaja on halunnut täsmentää nimeä lisäkkeellä "kertomus". Se viestii, että kyseessä on pikemminkin pitkä novelli kuin täysi romaani. Laihdutusta on ei niinkään kertomuksen pituudessa kuin sen laajuudessa - eikä tämä ole eduksi lukukokemukselle. 

Aihe on synkkä. Herra Arne on eläkkeellä oleva pappi. Hänen hallussaan on kirstullinen hopearahoja. Rahat ryöstetään, Arne ja hänen perheensä tapetaan. Vain kasvattitytär pelastuu. Jatkossa seurataan tämän kasvattityttären, murhaajien ja haamuna esiintyvän Arnen nuorimman tyttären vaiheiden kietoutumista yhteen. Tunnelma pysyy läpi tekstin synkkänä, mikä tietysti sopii aiheeseen. Loppuratkaisu on kelvollinen.

Mikä sitten vaivaa? Henkilöhahmot ovat suppeita, suppeasti kuvattuja ja yksiulotteisia. Samoin heidän tekonsa ovat kuin näyttelijöiden suorittamia. Kun mukana on haamu, kyseessä on fantasiateksti. Fantasia ei ole todellisuutta, mutta siinä pitäisi olla lainalaisuutensa. Nyt ne tuntuvat unohtuvan välillä kirjailijalta. Välillä Arnen tytär on näkymätön henki, välillä aivan kuin elävä ihminen. Muodonmuutokselle ei tule selitystä. 

Kirjan aiheessa ja juonirungossa olisi aihetta parempaan. Teksti on ihan kelvollinen luonnos, jonka pohjalla olisi voinut alkaa romaania kirjoittamaan. Mikä sitten mättää, että teksi ei miellytä novellina? Aihe ja alue ovat liian laajoja novelliksi. Tuntuu kuin kirjailijalla olisi ollut mielessä muuta, mutta on tullut kiire, tai hän on vain kyllätsynyt siihen ja halunnut pois käsistään.

Kaikkea ei ole silti syytä morkata. Lagerlöfin teksti luistaa aina, niin myös tässä. Ja kyllähän tarina etenee. Pakko on lukea se yhteen menoon alusta loppuun.

Laatunovelleja

Kuva: Kirjasampo

Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila, WSOY 1998.

Esipuhe kertoo kokoelman sisältävän lyhyiden novellien klassikkoja. Myös se sanoo kirjan pohjautuvan 40 vuotta vanhempaan "Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja" -teokseen. Tuon vanhemman kirjan kerrotaan olleen kouluissa suosittu. Ja eikö! Uusikin viritelmä tuoksahtaa muinaisten kouluvuosien oheislukemistolta.

Kokoelman novellit ovat suurelta osalta tunnetuilta tekijöiltä, mikä on tietysti hyvä koulun yleissivistystehtävän kannalta. Ne ovat myös opettavaisia ja dramaattisia, melkein kaikki. Yhdessätoista novellissa kuolee keskeinen henkilö tai eläin, kymmenessä ei. Joistakin kirjan novelleista on aika jättänyt; ne tuntuvat lähinnä tyhmiltä. Maupassant, Tsehov ja Kafka ovat saaneet kaksikin novellia suppeaan 
kokoelmaan. Tekijöiden kaarti on rajattu maantieteellisesti tarkasti. Pohjoismaat, Ranska,  Italia, Venäjä ja USA. Miksi näin?

Jos on jäänyt vaikka Teuvo Pakkalan "Ihme ja kumma" koulussa lukematta, niin Laatunovellit tarjoaa tilaisuuden paikkaamiseen.

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus

Pierre de Beaumarchais: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879, Gutenberg-kokoelma

Sevillan parturi tunnetaan paremmin Rossinin Beaumarchaisin näytelmän pohjalta tekemästä oopperasta. Klassisen oopperan tekstit ovat usein naiveja, joten sellaisen ottaa oletuksena ja keskittyy laulun kuunteluun. Siispä suosittelen Rossinin oopperaa alla olevasta tekstistä huolimatta.

Beaumarchaisin näytelmä on - tai ainakin yrittää olla - nimensä mukaisesti komedia. Aika on ajanut sen huumorielementtien yli pahemman kerran. Huvittavaa on lähinnä surkuhupaisa tapa, jolla komediallisuutta yritetään luoda.

Gutenbergistä se löytyy, jos haluaa tällä rohkaisulla kirjan lukea. Näkemystäni saa kommentoida vapaasti.

Jack London: Klondyken kuningas

Jack London: Burning Daylight, 1910, Gutenberg-kokoelma. Suomennos nimellä Klondyken kuningas ilmestyi 1919.

Burning Daylight oli aikanaan myyntimenestys ja siitä tuli Londonin eniten myyty teos. Kirja muodostuu kolmesta osasta. 

Ensimmäisessä osassa päähenkilö Burnign Daylight (Päivänpaiste) seikkailee Alaskan kultakentillä, kapakoissa, kullanhuuhdontapaikoilla ja raskailla matkoilla uupumuksen ja nälän armoilla. Daylight on kaikessa ylivoimainen muihin kullanhuuhtojiin verrattuna, voimakkain, nopein ja älykkäin. Hän kokee seikkailuja erämaissa, postinkuljetuksessa ja uhkapelissä. Teksti on vahvaa Londonia. Erämaata kuvataan kiinnostavasti, henkilöt ovat persoonallisia, Daylightin matkat mielenkiintoisia. Tapansa mukaan London pistää överiksi sekä päähenkilön ominaisuudet että hänen kokemansa vaikeudet. Koottuaan miljoonaomaisuuden Daylight lähtee San Franciskoon sikäläisille pelikentille.

Toisessa osassa Daylight tekee bisnestä keinottelemalla ja toisten firmoja tuhoamalla. Kerronta on edelleen vahvaa, mutta kirjailija ei ole yhtä hyvin kotonaan tässä ympäristössä. Kas, Daylight ihastuu sihteeriinsä, tarkasti ottaen pikakirjoittajaansa. Nainen on tietenkin varustettu kaikilla ominaisuuksilla, joita kirjailija pitää naisesssa hyvinä. Daylight tavoittee sihteeriä, mutta tämä pistää kampoihin, halveksii hänen tapaansa tehdä bisnestä. Daylight ryhtyy kiinteistökehittäjäksi. Se ei riitä. Nainen näkee hänessä rapistuvan viskisiepon, jota kiinnostaa lopulta vain hänen bisneksensä. Daylight antaa firmansa mennä konkurssiin ja saa naisen omakseen.

Kolmannessa osassa Daylight ja nainen elävät onnellisina yksinkertaista elämää farmilla. Kirjan lopun lähellä Daylight löytää farmiltaan vahvan kultasuonen. Kuinkas sitten kävikään?

Burning Daylight on oman aikansa tuotos vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos sattuu pitämään Londonin Susikoirasta (White Fang), pitää myös tästä teoksesta.

Natalie Jenner: The Jane Austen Society, St. Martin's, 2020

Natalie Jenner: The Jane Austen Society

Ajattelin että nyt on juuri aika lukea amerikkalaista pintahöttöä. Goodreads suositteli tätä muutaman muun joukossa. Samalla tuli tilaisuus tutustua yhteen Austenilla ratsastavista sadoista kirjoista. Ostin Amazonista e-kirjana. Ei täytä hyllyjä, eikä tarvitse mennä Postin tungokseen jonottamaan.

Jennerin teoksessa on se etu moniin muihin Austenin inspiroimiin verrattuna, että siinä ei esiinny Austen itse eivätkä hänen romaanihenkilönsä. Kytkentänä Austeniin on hänen pitkäaikainen kotipaikkansa Chawton, hänen veljensä kartano ja päähenkilöiden innostus Austenin kirjoista.

Jennerin teos ei ole turhaan suosiolistojen huipulla. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa, varsinkin helposti ymmärrettävää. Teoksen henkilöt ovat Chawtonin asukkaita ja amerikkalainen filmitähti ja hänen raharikas miesystävänsä. He perustavat yhdistyksen Austenin asunnon (Chawton cottage) ja kartanon kirjaston pelastamiseksi. Tämä puuha etenee hiljalleen ilman merkittäviä käänteitä. Fokus on enemmänkin henkilöissä, heidän ajatuksissaan ja tekemisissään. 

Yllättävyys ja arvoituksellisuus ovat tipotiessään. Jokaisen henkilön ajatukset, persoonallisuus ja historia selitetään tarkasti, yleensä juuri ennen kuin hän tekee jotain merkityksellistä ta merkityksetöntä. Parinmuodostus on keskiössä kuten aikanaan Austenilla itsellään. Jennerillä lopputulos on aikaisin arvattavissa. Viidestä mahdollisesta pariutumisesta arvasin oikein neljä jo alkuvaiheissa. Filmitähden viimeisillä sivuilla mainittu uusi fiancé tuli yllätyksenä.

Jennerin tapa kuvata henklöitään ei voi olla vahinko, senverran pitkä on kiitettyjen luettelo kirjan lopussa. Ja hyviähän ovat myös kohdeyleisön arvostelut. Minä en nyt vain kuulu kohdeyleisöön. Jennerin kirja oli kuin kaurapuuron syöntiä paljaaltaan ilman lisukkeita. Ei maistu juuri miltään, mutta ei voi jättää keskenkään, voihan olla sokeri pohjalla.

Bernhard Schlink: Olga

Bernhard Schlink: Olga, Diogenes 2018

Teksti sisältää juonipaljastuksia ja henkilökohtaisia, osin negatiivisia näkemyksiä.

Schlink sai runsaasti mainetta ja tunnettuutta kirjallaan Lukija (Der Vorleser, 1995)).  Teos onkin hyvä, yhtenäinen ja lukemaan houkutteleva. Sen kytkeytyminen sodanaikaisiin tapahtumiin lisännee joidenkin mielenkiintoa, mutta sodanjälkeiset tapahtumat riittävät sinällään mielenkiintoiseksi kertomukseksi. Ainoa heikkous on loppuratkaisu; kuinka kirjailija ei keksinyt parempaa?

Hiljattain julkaistiin Schlinkiltä uusi teos, Olga. Päähenkilö on nyt nainen. Teos kattaa hänen elämänsä alusta loppuun, osin kolmeen kertaan. Teksti on varmaa Schlinkiä, sujuvaa, etenevää ja helposti luettavaa. Selostava ote on Olgassa vielä vahvempi kuin Lukijassa. Tarina etenee tosiaan päähenkilön varhaisvuosista hänen ikivanhana tapahtuvaan kuolemaansa asti. Joissain vaiheissa on isoja aukkoja, tarkoituksella. Niitä paikataan kirjan myöhemmissä osissa.

Teos koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäisessä kaikkitietävä kertoja käy läpi Olgan elämänvaiheet. Pääpaino on ympäri maailmaa huitelevassa miesystävässä ja nuoruuden merkittävien ihmisten kylmässä suhtautumisessa.

Toinen osa kertoo Olgan elämästä tuttavaperheen pojan näkökulmasta.

Kolmas osa koostuu kirjeistä, jotka Olga on lähettänyt poste restante Huippuvuorille hävinneelle miesystävälle. Kirjeet paljastavat piiloon jääneitä asioita, kuten esikerkiksi päähenkilöiden yhteisen lapsen ja Olgan viime töikseen tekemän terroriteon.

Nerokas rakenne. Tai sitten ei. Lukija saattaa väsyä ja kyllästyä. Kun tarinaa on lukenut kolmesataa sivua tietystä vinkkelistä ja viimeisillä sivuilla kerrotaan salaisuuksia, innostuuko lukija? Kirjan mittaan mietin, onko Schlink tullut vanhaksi. Ihmettelin tuota, kun muistelin, että kirjailija on viisissäkymmenissä. Mutta ei, tarkistus paljasti, että hän on synytyt 1944.

Kirja on saanut hyvän vastaanoton. Epäilemättä myös myynti tulee olemaan vahvaa. Käännös on tehty tai tekeillä useille kielille.

Selma Lagerlöf: Kironalainen

Selma Lagerlöf: Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. WSOY, 1918.( Bannlyst, 1918)

Teksti sisältää juonipaljastuksen.

Amazonin kuva

Tänä merkillisenä aikana tulee mieleen lukea jotain helposti sulatettavaa ja tuttua. Mikäpä parempi idea kuin tarttua Selma Lagerlöfin kirjaan. 

Kironalainen on taattua Lagerlöfiä loppua lukuunottamatta. Asetelma on tuttu. On äkkipikainen ja tasapainoton pappi. On vaimo joka kärsii papin alistamana olostaan. On mies, joka rakastaa vaimoa ja kykenisi pitämään hänet onnellisena. Kirjallisuuden luokittelijoille tuttu tilanne: este rakkaudelle. Nainen on naimisissa, samoin mies. Miehen yllä on kirous, hän on osallistunut nälänhädässä kuolleen matkatoverinsa syöntiin, ihmissyöntiin. Sata vuotta sitten se oli ilmeisesti rikoksista kauhein, sellainen josta ei ole armahdusta.

No, tarina polveilee sinne tänne mutta lähestyy ratkaisua. Hyvän  miehen vaimo kuolee, papin vaimo karkaa kotoa. Hyvä mies saa naisen, pappi tyytyy kohtaloonsa. Aivan lopussa pappi pitää kymmenien sivujen pituisen paasauksen, jossa hän lähinnä ylistää hyvää miestä. Hän lukee haltuunsa saamansa kirjeen, jossa hyvän miehen entinen matkatoveri kertoo, että mies ei osallistunut ihmissyöntiin. Hän oli tajuton sairaudesta ja hänelle uskoteltiin, että hän oli osallistunut. Hyvä mies saa ONNESTA sairauskohtauksen ja kuolee vuoden kuluttua. Vaimo palaa papin luokse.

Kirja on tuttua ja hyvälaatuista Lagerlöfiä lopun paasauskohtausta lukuunottamatta, mikä tuntuu tässä ajassa pelkästään rasittavalta. Kirjoittamisen aikakauden moraaliin sopii, että papin vaimon ottanut mies saa rangaistuksen, kuolee, ja pappi saa omansa takaisin. Onnesta sairastuminen tuntuu silti hassulta.

Viikon luontokysymys

Mikä se on tuo punainen vihreän seassa?

Taas uusi ahne käsi vanhuksen kkukkarolla

Hesarissa on juur juttu uudesta ahnehtijasta. Lehtijutussa kauniiksi naamioitua hädänalaisen rahojen pumppaamista.

Plus65 laskuttaa seniorien nauvonnasta 60 euroa tunnilta. Puhelinneuvonta maksaakin 105 €/h.

"Työntekijöinä" ovat toiset seniorit, "vapaaehtoiset", siis porukka, jonka omakin osaaminen on kirjavaa. No, kuudestakympistä on varmaan varaa maksaa työntekijälle kunnon palkka. Mutta ei, ahneen kukkarosta ei heru yhtään mitään. Työstä ei makseta työntekijälle mitään. Johan saadaan bisnes kannattamaan.

Ihmisiä joiden tietämys ja harkintakyky on vähäinen hyödynnetään säälittä. Sekä asiakkaina että työntekijöinä.

Vinkiksi tarpeessa oleville: Enter on järjestö, joka tekee samaa työtä. Enterin opastus senioreille ei maksa mitään.

Entersenior.fi

Miten muutan ihmisten riittämättömyyden tunteen kaupalliseksi menestykseksi

Kas näinhän se käy.

Auto kaivettiin maasta raakileena

Hesarin Helsinkiliite kertoo hämmästyttävän uutisen 30.1. Auto on kaivettu maasta raakileena.

Hyvä Helsingin sanomat, voisitteko selvittää, miksi auton ei annettu olla maassa niin kauan, että se olisi kypsynyt.

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, Tammi 2016, 197 sivua.

Vuolan kirja on kaikkea sitä, mitä Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput -kirja lupaa ja paljon enemmänkin. Teksti tulee valtavana vyörynä ja hautaa yksinkertaisen lukijan alleen. Hän ei saa siitä tolkkua. Loppumattomat kuvailut, kielikuvat ja muuttuneet sanojen merkitykset hautaavat hänet alleen. Juoni katoaa ilmaisun alle, jos juonella onkaan merkitystä. Ensin luin hyvän matkaa alusta. Kun en saanut tolkkua, missä mennään, luin kirjan äiti-osiota. Voimat loppuivat, jäi kesken. Oma vika, ei kirjan.

Jotkut lukijat ovat saaneet tarinan kulkua esille. Tapio Salomaa osaa sanoa asian niin ytimekkäästi.

"Replika on hämmentävä sekoitus hyvin perinteisiä ja hyvin erikoisia aineksia. Se on satuja mukaileva kasvukertomus, jonka koristeellinen, surrealistinen, proosarunomainen kerronta tavoittelee lapsen kokemusmaailmaa. Ei kuitenkaan helposti sulatettavalla tavalla niin kuin saduissa tai lastenkirjallisuudessa vaan haastavalla, vieraannuttavallakin tyylillä, joka paljastaa kuilun lapsen ja aikuisen tajunnan välillä."

Kokonaisuudessaan Salomaan arviointi (https://kiiltomato.net/sinikka-vuola-replika/) on niin kattava ja tyhjentävä, että siihen ei ole mitään lisättävää.

Hesari näin: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002927301.html

Erikoisesta tyylistä ei arvostelussa ole sanaakaan. Aivan arkipäiväistä toimittajalle vai eikö ole keksinyt, mitä sanoisi.

Replikasta voi hurmaantua vallan kokonaankin. Kas näin

"Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa." http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2016/11/sinikka-vuola-replika.html

Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melender: Rautakausi, WSOY 2019

 En jaksanut kipittää kirjastoon. Uhrasin yhdeksän euroa ja ostin sähkökirjan Adlibriksestä.

Rautakaudessa romaanihenkilö Melender seikkailee: Autoruuhkassa, näkee hakkaajan, tapaa kaverin, jolla menee huonosti. Suurin osa melender-tekstistä on kustantajan juhlien kuvausta. Romaanihenkilöllä on laaja kontaktiverkko, kuten kirjoittajallakin. Melender ajautuu tuttavan ja tämän tuttavien kanssa Lohjalle kesämökkiin. Ampuuko hän jonkun vai ei, jää lukijan arvailtavaksi. Miksi tämä uuvuttavuus? Onko se kertomus vai alusta, jolle on istutettu dialogimuotoon puettuja ajatuksia ja mielipiteitä?

Toisena juonena on sekaan leikattu Onervan ja tämän miesystävän tarina. Se koostuu lähinnä keskinäisestä kinaamisesta ja suhdepohdiskelusta vasemmistolaisilla ajatuksilla ryyditettynä.

Juonet kohtaavat lopussa lyhyesti Onervan ja tämä miesystävän vieraillessa mielisairaalassa olevan Melendrin luona. Hohhoijaa!

Teksti on kirjoitettu yhteen pötköön, sekä kerronta että dialogi. Miksi? Mitä sillä saavutetaan? Syntyykö siitä uutta taidetta, kriitikon ylistystä tai lukijan hyminää? Tai tavoiteltua kiukkua ja halveksuntaa? Alkupuolella melender-tekstin sävy on parodioiva ja ivallinen. Loppu taas on tasaisempaa puurtamista. Vielä oli sivuja täytettäväksi, vielä oli lisättävä intertekstuaalisuuksia etsittäväksi.

'Kirjailija kuvaa kirjailijan elämää' on aika tavallinen teema. simerkiksi Salmenniemen Uraanilamppu irrottautuu realismista ja tekee absurdiudessaan paremman vaikutuksen.

Mitä tämän jälkeen? Rautakauden päähenkilö uhoaa kirjoittavansa tuhatsivuisen kirjan "700 veljestä" viidessä vuodessa. Aikooko tällaista myös oikea Melender?

Entä se loppu? Kirjassaan Maailmojen loput Melender ja Sinikka Vuola ylistävät avoimia ja poikkeuksellisia kirjojen lopetuksia. Rautakauden loppu on suljettu kahdella tasolla. Kertomus päättyy luonnolliseen loppukohtaan. Päähenkilö on jäänyt jumiin. Jumin paikka on suljettu osasto. Toinen juoni päättyy kipuilevan parin sovintoon. Hyvä suljettu tilanne lopettaa kertomus.

Teoksen voi kokea positiivisemminkin. Hesari näin:
Korsto, pornotähti ja Tommi Melender: Mieskirjailija ahdistuu tosimiehistä hauskassa ja älykkäässä romaanissa, joka ei päästä tekijäänsä helpolla.

Ja näin:
Rautakausi on Melenderin hauskin proosatyö: itseironinen ja viihdyttävä kirjallinen palapeli, jossa ajoittainen jäykkä asetelmallisuuskin tuntuu ainoastaan hellyttävältä.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005910603.html

Mutta voihan nenä. Se onkin huumoria. Miten tuo seikka jäi huomaamatta? Onneksi muut huomasivat:

http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2019/01/autofiktiivista-melodraamaa-tommi.html

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, WSOY 2009

Teos alkaa raa'alla väkivaltakohtauksella, jossa pakolaisnainen pahoinpidellään ja raiskataan. Lopuksi hänen päälleen kustaan.

Mitä olisi raiskauskohtaus ilman päällekusemista? Jotain niin vajavaista, jotain niin keskeneräistä.

Ranskalaisesta väkivaltakohtauksesta hypätään tahmeaan suomalaiseen arkeen, kauas kaikesta väkivaltaa muistuttavasta. Miksi ei alettu siitä? Kirjassa on toki pari muuta väkivaltakohtausta mutta huomattavasti miedompia kuin avauskohtaus. Väkivallan uhka asuu taustalla ja odotus saavuttaa kliimaksinsa kirjan lopussa. Mutta väkivaltaista loppua ei tule. Väkivallan moottori saa sydänkohtauksen ja kuolee. Kiitos, Tommi Melender.

Kun kohtaan teoksen, joka alkaa kertomuksen kannalta turhalla väkivalta- tai seksikohtauksella, mietin, onko se siinä kirjailijan itsensä laastimana myyntibuusterina vai puhtaasti kustannustoimittajan toivomana.

Ystäväkirjan näkökulmahenkilö matkustaa Ranskaan pikkukaupunkiin lepuuttamaan hermojaan. Hän ystävystyy yrittäjänä ja pikkurikollisena vaikuttavan miehen kanssa. Molemmat ovat kirjallisesti sivistyneitä, Melenderin omakuvia. Ranskalaismiehen kokemukset kulkevat rinnakkaisjuonena. Asian selventämiseksi ne on painettu kursiivilla.

Kirjan tapahtumat ovat kirjallisten pohdintojen lisäksi arkisia ja vähäisiä. Lukijan mieli lepää. Aina ei tarvita suurta draamaa.

Kirjailija harrastaa vitsikkäitä sanankäänteitä tekstin alkupuolella. Vähitellen ne vähenevät ja loppuvat, onneksi.

Loppua voi pitää pikemminkin suljettuna. Ranskalainen löytää naisen ja lähtee tämän kanssa ties mihin puuhiin. Suomalainen lähtee takaisin Suomeen. Aika suljettua, eikö? Monitasoisuus, symbolit ja muut hyvät asiat jäivät näin tyhmältä huomaamatta.

Voiko romaanin kirjoittaa ilman päähenkilön harjoittamaa seksiä?

Ranskalaisen ystävän seksikohtauksessa asia todetaan rintojen esiin kaivamisen jälkeen suoraviivaisesti. "Tehtiin jotain." Avointa, lukijalle jätetään tilaisuus kuvitella loput.

Ranskalainen ystävä on mukava lukukokemus. Teksti on sujuvaa, kerronta etenee. Tänä aikana, jona kirjan pitää sisältää kaikenlaista äärimmäistä menestyäkseen - raakaa väkivaltaa, pervoa seksiä, karmeita kohtaloita - Ranskalainen ystävä palkitsee niiden puuttumisella, alkukohtausta lukuunottamatta. No, sehän on vuodelta 2009.

Muut ovat kirjoittaneet  esimerkiksi näin

"Synkkyys, toivottomuus ja kyynisyys"

https://yle.fi/uutiset/3-5484042

"Testosteroniromaani"

https://luettuasaso.blogspot.com/2014/04/ranskalainen-ystava-tommi-melender.html

"Runsaasti väkivaltaa ja pahuutta"

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2016/04/ranskalainen-ystava.html

Minä en osannut nähdä noita ominaisuuksia teosta leimaavina.